Hotellihuone on asteen liian korkealla Jacen mieleen, vaikka hän on tottunut oleilemaan korkeissa ylväissä rakennuksissa velvollisuuksiensa vaatimana.

Mies seisoo paljain jaloin seinänmittaisen ikkunan edessä, tuntee lattian jouston aavistukselta askeltensa alla tai ehkä luulee sen johtuvan pitkästä lennosta johon kehonsa ei ole vieläkään tottunut, aktiivisen kilpailuvuodenkaan jälkeen. Jace sivaltaa ohuita pitkiä sormiaan viileää lasia vasten, seuraa siihen piirtyvien valojen juomuja pinnalla.

Singapore levittäytyy allaan kuin maapallon valoja imitoiva karttapallo. Värikkäiden neonvalojen loimu kilpailee suurkaupungin lasirakennusten ikkunoissa kilpaa muiden kaupungin tunnettujen valonähtävyyksien kanssa, ja vaikka ne näyttävät kovin pieniltä pilvenpiirtäjähotellin sadankahdeksankymmenen kerroksen ikkunalta katsottuna, jotain uupuu.

Tähdet puuttuvat.

Ensimmäinen asia jonka Jace huomasi saapuessaan. Valosaaste on niellyt taivaan kokonaan eikä pimeyteen ole jäänyt tilaa tuttujen kuvioiden kirkkaimmalle pisteellekään, vaikka kuinka Jace kallistelee päätään niitä tähystellen. Hän yrittää peittää kädellään alhaalta heijastavaa kirkkautta ja tihrustella ylemmäs mustuuteen Orionin tuttua vyötä etsiskellen, mutta löytää lasista vain oman heijastuksensa: väsyneen nuorukaisen tummassa t-paidassa, hiukset lennon jäljiltä edelleen epäjärjestyksessä, mutta katseessaan edelleen tuttua tarkkaavaisuutta.

Hänen tarkat silmänsä valuvat ikkunalla alas päin, kerros kerrokselta, ensin isoon maailmanpyörään joka sekin näyttää näin korkealta observoituna pieneltä, sitten nopeasti välähtäville led-mainostauluille, Supertree Groveen ja lopulta Sim Prixin kisa-alueelle. Kenttä näyttää sekin kovin pieneltä, valaistulta saarekkeelta keskeltä valojen kaaosta. Yksityiskohdat ei tietenkään erotu, mutta mielikuvitus paikkaa avonaiseksi jääviä kohteita automaattisesti. 

Esteet ovat vielä odottamassa huomisen ratamestarin rakentamista, mutta huomenna niihin koskisi ihmiskädet ja sitten aurinko, ja viikonloppuna Jin hyppäisi niiden yli kuin se olisi kirjoitettu tähtiin orin syntymästä lähtien.

Ajatuksessa on rauhaa, ansaittua sellaista. Heidän loppuvuotensa on mennyt hyvin vaikka World Championship menikin penkin alle aikaisemmista arvokisasijoituksista huolimatta. Heidän saldonsa näyttää 160 000 euroa voitoissa ja sijoittumisprosenttinsa melkein 50, ja se on paremmin lähes kukaan muista kisauransa vasta aloittaneista. 

Hyvin ei ollut mennyt myöskään vain paperilla tai ruusukkeiden määrissä, mutta myös Jinin edistymisessä ja kuinka Jacesta tuntuu että he ovat viimein löytämässä yhteisen rytminsä, jollaista ei tarvitse olla enää alituiseen todistamassa.

Jace nostaa pohdinnoissaan vesipullon huulilleen, antaa viileän veden kostuttaa suutaan eikä piittaa vaikka suunpielestä valahtaa muutama noro hänen kaulaansa pitkin valkoiselle polopaidan kaulukselle. Viileys tuntuu hyvältä päivän vellovan kuumuuden jäljiltä. Edes Jacen Korealainen syntyperä ei ole antanut hänelle etulyöntiasemaa.

Vettä hörpättyään mies nojaa otsansa kevyesti lasia vasten ja ajattelee yllättäen Micahia.

Micahia, joka tällä hetkellä istuu lie kotikartanollaan kohtaloaan kiroten. Se, että veli ei ole täällä, tuntuu oudolta. Ei hän normaalistikaan veljeilisi Jacen kanssa, kisamatkoilla varsinkaan, mutta hänen läsnäolon tunsi yleensä aina jossain lähellä. Velipoika oli kuulemma myöhästynyt osallistumisessaan ja hevoselleen sopiva luokka oli ehtinyt täyttymään ennen kisakutsusivun avaamistakaan.

Jace ei tunne voitonriemua veljensä poissaolosta. Ei suruakaan, mutta jonkinlaista tyhjyyttä - kuin pieni muistutus epätasapainosta rintalastansa alla nyt kun asetelmaan oli tullut harvinainen muutos. Micah on ollut Jacelle pieni vertailukohde, ja nyt kun peili on poissa, on Jace jäänyt yksin katsomaan omaa heijastustaan.

Hänen kasvoillaan ei näy muutosta eikä suustaan pääse huokaustakaan, kun mies kääntyy pois ikkunalta. Hotellihuoneensa on tyylikkäästi minimalistinen, joskin kaupungilta heijastuvat neonvärit heijastavat värejään muuten neutraalina pidettyihin huonekaluihin. Sänky on pedattu koskemattomaksi ja pöydälle on aseteltu huolellisesti tervetulokortti sekä kulhollinen hedelmiä, joihin Jace ei tule todennäköisesti reissullaan koskemaan.

Puhelin värähtää hedelmäkulhon vieressä, minne Jace oli sen laittanut huoneeseen tullessaan. Se varastaa oitis miehen huomion, joskin saa hänet ensin pysähtymään ennen siihen tarttumista, sillä näytöllä välähtävän nimen mahdollisuudet on lukemattomat. Nimi näytöllä on kuitenkin juuri se, jonka mies toivoo näkevän vaikkei usein näekään. Se, jota ei mainita ääneen tietyissä huoneissa eikä tietyissä pöydissä.

Lucy:  Are you still alive globe-trotter?

Jacen suu venyy pieneen hymyyn. Hän istuu alas nojatuoliin niin että toinen jalka jää alleen ja nojaa kyynärpäänsä käsinojalle, ja vastaa sitten kun pieni hetki on kulunut.

Jace:  Jet lag hasn't decided what it wants from me yet.

Lucy:  Figures. Singapore, right? Lights there will pretend like everything's under control. It'll suit you.

Jace kuulee siskonsa äänen rivien välistä yhtä selvästi kuin tämä seisoisi samassa huoneessa, vaikka viime kerrasta on kulunut jo useampi vuosi. Häneltä pääsee pieni myhähdys. 

Jace:  Yeah, Sim Prix this weekend. 

Lucy: I saw a poster about it, about you two. 

Miehen kulma kohoaa aavistuksen.

Jace:  Saw what?

Lucy:  Don't do that.
The Sim Prix poster, Aston Martin sponsor. Edited to look like you are speeding through the skies like gravity isn't a word of concern.

Viestistään huolimatta Jace tietää mitä siskonsa tarkoittaa. Aston Martin, Jacen edustustalli näissä kisoissa, oli tarjonnut sponsorointisopimusta valokuvauksista ja kisaposterista nimikkovaatteissa, ja vaikka Jace ei ole täysin omalla maaperällä kameroiden edessä, ei hän ole tyhmäkään. Tuollaisia kuvauksia ei tarjottu kaikille - kuvat puolestaan tulisi näkymään kaikkialla. Muokatut otokset oli tietenkin lähetetty etukäteen hänen sähköiseen postilaatikkoonsa, joten hän oli nähnyt kuvat ennen valtavirtaa.

Jace:  That sounds generous. Whoever edited it deserves a raise.

Lucy:  It's ridiculous. Cool, but ridiculous.
You look... unreal. Like you're not even supposed to exist in that frame.

Jace:  I was very much existing in that frame. It was uncomfortable.

Lucy:  It did look like Jin enjoyed it more than you.

Jace:  Mm. He usually does.

Hymy viipyy hänen kasvoillaan pidempään kuin hän huomaa.

Lucy:  Knew it was you even before that ugly surname behind you. Colors gave it away. 

Jace:  Well, you notice everything, don't you.

Lucy:  Don't get sarcastic with me.
Singapore, huh?

Jace:  Yeah, Weekend round.

Lucy:  Feeling good?

Jace ei kirjoita vastaustaan heti, sen sijaan hän tunnustelee oloaan, yrittää kaivaa ne syvimpään piiloihinsa kaivautuneet tunteetkin, jotta vastaus on todenmukainen.

Jace:  I am. Calm, actually. A bit suspicious.

Lucy:  You've earned it so don't overthink, okay?

Jace:  Me? Overthinking? You've mixed us brothers up now.

Lucy:  Haha, yeah, maybe. Good.
Because I was thinking.

Miehen huulet painautuvat viivaksi, mutta olo on huvittunut.

Jace:  Uh oh, how ominous. That usually means trouble.

Lucy:  Planning. It means planning, you oaf. 
I could come by. You know, quietly. Just to watch your round on Sunday? Stand somewhere anonymous and pretend I'm not emotionally invested. 

Jace:  But you are so very terrible at that.

Lucy:  I know, but I'd try.

Jace sulkee silmänsä, antaa toisenlaisen lämmön vyöryä sisällään ja lähettää mielihyvän tunnetta aivoihinsa. Hän tuntee rentoutuvansa enemmän ja odottavansa sunnuntaita nyt toisenlaisella innolla, vaikka sydämensä lyö aavistuksen kovempaa.

Jace:  I'd like that.

Vastaus tulee lähes välittömästi.

Lucy:  Thought you might.
And, not now nor soon, but someday... I'd like to talk properly. About after.

Jace:  After doesn't scare me.

Lucy:  Not about your after, more like... my after. 

Jace:  Okay. Am I allowed to be curious?

Lucy:  No. You are allowed to go to sleep though. 
And try not to let the city convince you you're smaller than it.

Jace:  Hmm. 
I wont.
Goodnight, Lu

Lucy:  Goodnight, Jace. Tell Jin I said hello.

Keskustelu tulee luonnolliseen loppuunsa ja Jace laskee puhelimensa pöydälle, mutta jää istumaan nojatuoliinsa edelleen samaan asentoon, kädet rentona ja hengitys tasaisena. Ikkunoista avautuvassa näkymässä kaupunki jatkaa elämäänsä, kilpailualue loistaa edelleen kaukana ja tähdet pysyttelevät piilossaan, missä ikinä ovatkaan.