Leicesterin sukukartano kohoaa uhkaavana tummunutta taivasta vasten. Se on tehnyt sitä jo yli kaksikymmentäkaksi vuotta - nuorempana joka päivä Jacen tullessa koulusta kotiin ja nykyään joka viikko Leicesterin perheen kokoontuessa yhteiselle illalliselle. Vaikka kartano on lukemattomia sukupolvia vanha, siitä on pidetty hyvää huolta. Jace miettii ohimennen, muuttuisiko ajan saatossa iskostunut mielikuva koskaan. 

No, viimeistään periessään kartanon hän vetäisi koko irvistyksen maan tasalle.

Kellertävät tiiliskivet ja sinertävä peltikatto ei toki anna ensimmäisenä sellaista kuvaa, mutta kartanon sisätilat on modernisoitu vastaamaan nykyaikaa. Harjakatoilta kohoavat piiput on siellä lähinnä kunnioittamassa kartanon historiaa. Lukusalin avotakkaa lukuun ottamatta Jace ei ole asumisaikanaan löytänyt enempää tulisijoja koko rakennuksessa.

Jace näppäilee ovikoodin ja kaksi suurta ovea avautuu päästämään hänet sisään. 

Vastassa ei ole ketään toivottamassa tervetulleeksi. Hän on tehnyt sisäkköjen kanssa aikapäiviä sitten selväksi, ettei sellainen palvelu ole hänen kohdallaan toivottavaa. Hyysääminen tuntuu lähinnä alentavalta, eikä mies ymmärrä, miksi hänen isänsä on niin vanhanaikainen asian kanssa. Pitempäänhän sillä takilla menee aikaa päästä naulakkoon kahden, kuin yhden käden kautta... Joten sisäköt ovat jättäneet hänet rauhaan onnistuneesti. 

Paitsi silloin, kun häntä vastassa on joko herra isoherra itse, tai Jacen äiti.

Micahin kengät on aseteltu siististi kenkäpöydälle - Jace puolestaan potkaisee omansa huolimattomasti nojaamaan niitä vasten ja lähtee suuntaamaan pitkää käytävää pitkin kohti ruokasalia. Vaalea parkettilattia on täysin äänetön hänen askeliaan vasten. Talossa on hiljaista, edes se vanha kolkuttava seinäkello ei ole enää, noh, kolkuttamassa, kun sen päivät päätettiin viimeisimmän sisätilojen saneerauksen yhteydessä. Mutta jos Jace hiljentyisi oikeasti kuuntelemaan, hän kuulisi edelleen sen äänet jossain aivojen sisimmässä nurkassa, vaikka tärykalvot eivät värähtäisikään.

Astioiden kilinä ja mumisevat äänet kuroutuvat hänen korviinsa vasta, kun hänen ja perheensä välissä on enää yksi valkokultakuvioitu ovi. Jace suoristaa kauluspaitansa hihoja ja varmistaa napituksen automaattisesti. Ele on pakonomainen ja jotain, mistä hän toivoisi oppivansa vielä joku päivä eroon.

Tänään se päivä ei kuitenkaan ole, ja miehen tumma, siististi aseteltu kuontalo kokee samanlaisen kohtelun. Jace hengähtää vielä syvään, ennen kuin puskee itsensä ruokasalin ovesta sisään.

Ensimmäisenä hän kohtaa Kenneth Leicesterin vankkumattoman katseen. Kullanruskeat silmät - hyvinkin Jacen oman kaltaiset - nousevat lautaseltaan kohtaamaan oven takaa ilmestyneen vieraan, ja niiden terävä katse liukuu Jacen napitetulta paidalta hillitysti muotoiltuihin hiuksiin ja lopuksi hänen naamaansa.

Jacesta tuntuu, kuin olisi lentokentän turvatarkastuksessa - ja häntä syytetään teräaseiden hallussapidosta. Tarkasteleva katse on vain osa läpivalaisua.

Jace ei pysty irrottamaan katsettaan eikä liikuttamaan lihastaankaan, ennen kuin Kenneth päättää päättää tarkastuksensa ja kääntää huomion vaimonsa puoleen. Jace tekee automaattisesti samoin. Tällä kertaa vastassa on kuitenkin tummat, miltei hiilenmustat silmät, mutta jotka ovat väristään huolimatta lämpimämmät kuin edelliset voisivat koskaan olla.

"Hello, Jace", hänen äitinsä sanoo.

Miehen olemus oitis rentoutuu heleän äänen kuullessaan.

Jace harppoo ruokapöydän pitkää sivua tätä tervehtimään. Youra Leicester ei nouse tervehtimään, mutta Jacen laskiessa kämmenen äitinsä olkapäälle, Youran sirompi ja lämpimämpi peittää sen oitis. 

"Hello mother", Jace kumartuu ja vastaa tervehdykseen yhtä lämpimästi. 

Youran pienet suunpielet kohoaa tavanomaisen hillittyyn hymyyn. Punatut huulet ovat silmiinpistävä kontrasti posliinimaista ihoa vasten, ja pitkät mustat kiehkurat laskeutuvat harkitusti suun molemmin puolin. Jacen äiti on pukeutunut ylellisesti, muttei juhlavasti, kuten hänellä on voimakkaasti kulttuurinsa opettamana ollutkin aina tapana.

"Did you get a a haircut? It's getting a bit long." Youra kysyy, kun Jace puristaa hänen olkapäätänsä vielä, ennen kuin päästää tästä irti ja kävelee takaisin ruokapöydän päätyyn osoitetulle paikalleen.

Isälleen hän ei tarjoa tervehdystä, eikä hänen isänsä tarjoa sellaista hänellekään. Ilmapiiri ei ole kuitenkaan kylmä tai vihamielinen, vain asteen välittämätön.

Micah puolestaan heittää katseellaan tikareita. 

Jace jättää hänet tapansa mukaan huomioimatta. Saapumisellaan hän epäilemättä keskeytti jälleen jonkun vuodatuksen veljensä opintoihin, saavutuksiin tai vastaaviin liittyen. 

Ego-ongelman huomioimisen sijaan hän tarkastelee pöydälle aseteltuja vaihtoehtoja, kurkottaa nappaamaan viskirullia, joita myös leiväksi kutsutaan, ja alkaa lastaamaan ankkapataa lautaselleen, joka on epäilemättä hänen isänsä kädenjälkeä raaka-aineelta. Sisäkkö täyttää hänen kristallin juomalasinsa kivennäisvedellä. Jace ei reagoi häneenkään. 

"As I was saying -", Micah jatkaa sanomistaan.

Ruokasali alkaa täyttymään taas astioiden kilinästä, Micahin rönsyilevistä sanoista, Youran myötätuntoisista, mutta aktiivisista vastauksista niihin sekä sivuoven kolinasta, kun sisäköt kantavat valmisteltuja ruokia sisään ja tyhjiä astioita ulos.

Jace alkaa vetäytymään omiin ajatuksiinsa. Micahin kertomukset koulusta ja treeneistä ja omasta ratsustaan lukittuu tavanomaisesti niiden ulkopuolelle. 

Sen sijaan hänen ajatuksiinsa alkaa pulpahtelemaan mielikuvia Jinistä, heidän ulkomaan kisareissuistaan, tilaukseen laitetuista varusteista ja tulevista treenisuunnitelmista. Kuinka hyvin ne ovatkin nyt menneet - Dochaksen aikaisemmasta varoituksesta huolimatta - ja miten Jacesta tuntuu, että he ovat viimeinkin ottamassa niitä kuuluisia ensimmäisiä viimeisiä askeleita huipulle. Huipulle, jonka kiipeäminen on aloitettu yhdessä jo kolme vuotta sitten.

Hyvistä saavutuksista huolimatta, Jace ei silti voi olla kyseenalaistamatta niitä. Jin tuntuu edelleen kaukaiselta. Vaatiiko hän Jiniltä tarpeeksi? Jace haluaa varmistaa, että etenemistä tapahtuu, muttei halua myöskään painostaa oria liikaa.

Missä menee se täydellinen tasapaino? Sitä hän ei ole vielä selvästikään selvittänyt, mutta ehkä pitäisi.

"Jace, you have been awfully quiet. Is something on your mind?" Jacen äidin kysymys havahduttaa hänet viimein mietteistään.

"No, no. Nothing special."

"Pray tell us, how have you been then?"

"I'm alright," hän vastaa totuudenmukaisesti, ja sitten maustaa sitä vähän huumorilla, "just trying to find that balance between becoming an architectural genius and not living on ramen noodles forever."

Hänen äitinsä suupielet nousevat taas salattuun hymyyn. Jace miettii osuuko huumori nuudeleista nappiin - oliko hänen äitinsä koskaan tarvinnut elää opiskelijabudjetilla nuoruudessaan vai elikö hän yhtä etuoikeutettua elämää kuin poikansa nyt.

"I'm also single-handedly keeping the local string manufacturers in business with how many times I've snapped a string on my violin. But I must be doing something right, as the concerts are still happening", hän jatkaa.

"Oh, has the next one been decided?"

"5th of October. In the City Hall." 

Youra vilkaisee ruokasalin seinustalla vartioivaa assistenttiaan ja antaa hänelle pienen nyökkäyksen merkiksi kirjoittaa päivämäärä kalenteriinsa. Jacen viimeisimpään esitykseen hän ei ollut päässyt mukaan ja Jace muistaa salin tuntuneen silloin asteen kylmemmältä, joten äitinsä ele miellyttää häntä.

"And how is Zac and Rafe doing?"

Kysymyksen helähtäessä ilmaan Jacen haarukkaa pitelevä käsi jähmettyy paikoilleen. 

Youra ja Micah jatkavat ruokailuaan normaalisti, mutta Jace tuntee selkälihastensa jännittyvän tuolin pehmeää selkämystä vasten. Hän vilkaisee pöydän toisessa päädyssä istuvaa hahmoa varovasti. Kullanruskeat silmät ovat nousseet taas tuijottamaan häntä järkähtämättöminä kuin Kiinan muuri, ja jos niissä oli aikaisemmin ollut havaittavissa edes ripaus tuttavallisuudesta tai ystävällisyydestä tai perheellisyydestä, niin ei ole enää.

Pieni arpi Jacen vasemmalla silmänurkalla pistelee.

Jace väistää haastavaa katsetta ja kakoo hiljaa kurkkuaan. Hän kääntää huomionsa takaisin äitinsä puoleen, joka on juuri kääntymässä hänen suuntaansa. 

Youra räpäyttää silmiään. 

Niiden katse, vaikkakin viattoman näköinen, on hyvin tietoinen kysymyksen uhmasta, eikä Jace tiedä mitä hänen äitinsä yrittää sillä saavuttaa. 

"Zac is busy studying," hän aloittaa. "He's getting to the point where he'll be appointed a horse to compete with. So I'll be seeing more of him on my travels, I'd imagine."

Häneltä ei jää myöskään huomaamatta kuinka Micah tuhahtaa hänen sanoilleen.

"And..." Jace epäröi, "and Rafe has gone-"

"You missed dinner last week. You and your brother." Kennethin jyrähtävä ääni pysäyttää hänen epäröivät sanansa.

Sali hiljenee ja Micah ja Yourakin lopettavat ruokailunsa. Jace asettaa aterimensa hitaasti pöydälle laskostellun liinan päälle ennen kuin ajatteleekaan edes vastaavansa isälleen. Suunsa hän avaa vasta, kun ne ovat paikoillaan ja suorina.

"I was in Netherlands, competing in Harmony Champions."

"So I've heard."

Isänsä sanat kuulostavat yllättävän teräviltä, joten Jace vilkaisee hänen ilmettään ja huomaa sen suuntautuneen vieressä istuvaan Micahiin. Micah puree hampaitaan yhteen eikä suostu kohtaamaan isänsä katsetta. 

Hänen kilpailunsa Alankomailla ei ole täytynyt mennä hyvin. Jacea harmittaa nyt vähän, ettei ollut tutkinut sijoituksia paikanpäällä tarkemmin. Yleensä he ottavat toisistaan mittaa samassa luokassa, mutta tällä kertaa Jace oli päättänyt osallistua Harmony Championsin pääluokkaan.

"You chose to balance this hobby with your more important commitments Jace," Kennethin painava katse siirtyy takaisin vanhempaan veljeen, "so I won't tolerate you taking this lightly either. Are you as committed to it as you should be? Results don't come from just showing up - as we've seen."

"What, did Micah get eliminated in Netherlands?" Jace kysyy huvittuneena.

Mutta Micah ei ole siitä huvittunut ensinkään. Nuorempi veli sähähtää Jacelle myrkyllisesti, nyrkit puristuneena ja rystyset valkoisena, polvi nytkähtäen ruokapöydän alla.

Tuliko hän tosiaan hylätyksi radallaan? Jace on entistä uteliaampi, sillä Micah ei ole missään nimessä huono ratsastaja, vaikka hänen ensimmäinen kilpailukautensa ei ole todellakaan ottanut tuulta alleen. Kymmenistä kilpailuista vai kerran on hän sijoittunut isoveljeään paremmin. Ja silloinkin vain kahden sijan verran.

"Never mind that," Kennethin vastaa kuivasti. 

Ääni on sen verran tyly, että se pitää Micahin raivonpuuskat aisoissaan, ja kenties ainut asia mikä välttää lautasten lentämistä Jacen suuntaan. Jacen tekee mieli naurahtaa, mutta sen sijaan hän pitää äänet itsellään, nostaa haarukan taas pöydältä ja leikkaa itselleen pienen palan ankkaa. Antaa perheelleen hetken aikaa odottaa vastaustaan.

"I'm taking this seriously," Jace vastaa viimein, kun on saanut pureskeltua ja nieltyä. "I got placed in every class I took part in. Got third in the elimination round and fifth in the finals."

"Was this with the young prospect of yours?" Jacen äiti kysyy väliin.

"Yeah. He's been absolutely phenomenal."

"That's wonderful. I'm glad it's been working out for you."

Jace tarjoaa äitinsä sanoille pienen hymyn kiitokseksi. Niinkin useasti kuin hän on joutunut Jinistä tappelemaan vanhempiensa - erityisesti isänsä kanssa, orin menestyksestä puhuminen juuri tässä pöydässä tuntuu miltei voitokkaammalta kuin kilpakentällä juuri suoritettu puhdas rata.

Kenneth ei tietenkään suo hänelle sitä voittoa vapaaehtoisesti, mutta hänen muutoin järkähtämätön ilmeensä saa hyväksynnän piirteitä, jos Jace oikein tarkasti osaa ne vihjeet sieltä kerätä. 

"And where are you heading next?" Youra jatkaa kyselyään.

"To Solgården Slott, it's in Sweden next week."

"A Grand prix?"

"No."

"An international one anyway?"

"... no." Jace vastaa asteen heikommin.

"Oh, is your coach participating nevertheless?" Youra kysyy asteen yllättyneenä.

Jace haluaa kirota itseään, ettei älynnyt kääntää aihetta tarpeeksi ajoissa muualle. Ilmapiirissä alkaa olla taas varauksen merkkejä.

".... he's not." 

"Jace."

Kennethin ääni on voimakas ja varoittava. Se yksistään pitää Jacen katseen lukittuneena pöydässä. Hän koittaa nieleksiä ruoantähteitä kurkustaan, mutta se tuntuu kuivuneen samalla sekunnilla isänsä lausuessaan hänen nimensä ääneen. Nimi tuntuu niin painostavalta, käskevältä tuohon tapaan sanottuna. 

Äänessä on edelleen voimaa, vaikka Jacen ei ole tarvinnut elää sen alistamana enää pariin vuoteen.

"I cannot only participate in big events", Jace puristaa ulos vaivoin. "Jin needs experience and the small ones are just that", hän selittää toimintaansa figuratiiviset korvat edelleen luimussa. Hän kerää rohkeutensa nostaa katseensa vastaamaan isänsä kivistä tuijotusta, jotta hänen puolustuksensa otettaisiin myös tosissaan. Jace ei uhmaisi isäänsä tarpeetta. Tai Jace toivoo, että siinä uskossa hänen isänsä edelleenkin elää.

Kenneth ei vastaa tähän mitään, mutta tiukka katse on edelleen Jacessa kiinni ja siitä välittyy selvä viesti; tekemäsi sallitaan, mutta sinun paranee käyttää aikasi ja siirtää tähtäimesi arvokkaampiin tavoitteisiin.

Jace vilkaisee veljensä suuntaan, joka ei suin surminkaan katso häneen päin. Myös Micah ymmärtää epäilemättä mitä Kennethin katse tarkoittaa ja koittaa nyt pysytellä huomiosta sivulla, sillä myös hän on lähdössä kilpailemaan ruotsiin, jälleen samaiseen luokkaan kuin Jacekin. Hänen toiminnallaan ei vain ole mitään järkevää syytä - muuta kuin yrittää miltei psykoneuroottisesti voittaa veljensä tilaisuuden tarjoutuessa.

Jace voisi käräyttää veljensä aikeet nyt lounaspöydässä - ja minkälainen möykkäys siitä tulisikaan. Jos roolit olisivat toisin päin, Micah ei edes tuumailisi muita vaihtoehtoja, vaan nauttisi negatiivisen huomion kääntymisestä veljensä niskoille.

Jace kääntää kuitenkin katseensa takaisin pöytään ja pitää suunsa kiinni. Ruokailu jatkuu, mutta loppuillan puheenaiheet ovat jo saaneet akromaattisia piirteitä.

---------------------------------------------------

150 cm, 2/25