Jace on tottunut lentokoneiden ääniin. Moottorien vaimea humina suodattuu hänen tajuntaansa tasaisena taustaäänenä, minkä rytmiin keho on tottunut jo huomaamatta. Jylinä ei ole häiritsevä vaan säännöllinen, tyyni ja muistuttaa enemmän sykettä kuin melua. 

Istumapaikka 11A on kaukana oikean siiven edessä. Business luokka tarjoaa hänelle häiritsemätöntä rauhaa ja on juuri sitä, mitä mies nyt kaipaileekin. Hän istuu ikkunapaikalla, käsivarsi nojaa kyynärpäätä ikkunasyvennyksen pintaan ja otsa painuu silloin tällöin kevyesti ikkunan reunuksia vasten. Katse on kiinnittynyt samaan kohtaan siiven kärkeen, jossa valo taittuu niin kirkkaasti että silmät saattavat siristyä huomaamatta. Alhaalla pilvet rullaavat maitovaahdon lailla ja jossain niiden alla, muutaman tunnin päässä, odottaa Ranska.

Champion de la Lavanden finaali.

Jacen ajatukset eivät ole aivan vielä Ranskassa, vaan edelleen lähtöportin tuolla puolen. Hän ei ole puhunut paljoa koko aamuna. Dochas, Melodi ja loput heidän perheestä olivat lähteneet jo viikkoa aikaisemmin matkaan, ensin Belgiaan Power Jumpin kvaalikilpailuhin ja sieltä suoraan Ranskaan. Jacea ei haittaa, melkein parempi näin päin, sillä hän ei olisi jaksanut selittää kasvoilleen jähmettynyttä tyhjyyttä tarkkasilmäiselle valmentajalleen. Ennen Misangien lähtöä viimeisessä kisatreeneissä Dochas oli taputtanut häntä olalle ja antanut tiiviit ohjeet seuraavalle omatoimiviikolle. Sen jälkeen päivät olivat hiljentyneet miltei aavemaisesti.

Jinin kuljetusauto oli lähtenyt matkaan eilen, ja ajatus orista yksin, oudossa ympäristössä, ei jätä häntä edelleenkään rauhaan. Tunne on perätön - Jin on itsenäinen ja jopa suosii yksinoloa enemmän kuin seuraa. Mantereiden väliset kisamatkat alkavat olemaan hyvää vauhtia jo arkipäivää, eikä ori ole vielä osoittanut ottaneensa turhaa stressiä niistä. 

Silti Jacesta tuntuu kuin heidän yhteys olisi koetuksella.

Hän miettii, onko tuo yhteys ylipäätään olemassa vai vain hänen omaa toivettaan. PJ:ssä se oli tuntunut hetken todelta - radan keskellä, kun Jin oli kantanut häntä kuin heidän sydämensä olisi ollut yhtä. Kun ori oli hypännyt viimeisen esteen ja Jace oli tuntenut palapelin napsahtaneen viimein oikeaan paikkaansa.

Tosiaan, viime kauden jälkeen hänen ympärillään oli ollut hiljaista vain hetken.

Power Jump oli tullut yllätyksenä kaikille - vähiten tosin itselleen. Hän oli tiennyt mihin he Jinin kanssa pystyisivät yhdessä, tasan ja tarkalleen, tai hän ei olisi ottanut sellaista sokeaa loikkaa tuntemattomaan. Kutsuvierasluokan voitto on kulkenut heidän mukanaan näkymättömänä tunnusmerkkinä ja hetken se oli ollut mitä se oli - kaulaan ripustettu voittajan seppele. Nyt? Enemmänkin vaakuna, jota kaikkien oletetaan kumartavan - tai haastavan. 

Uusi, vaarallinen nimi pitkäksi käyvään haastajalistaan. Katseet ovat nyt tiukemmin hänen niskassaan, eikä pelkästään ystäviltä ja tutuilta, vaan niiltäkin, jotka aikaisemmin eivät olleet nimeä huomioineet. Tuntematon nimi oli ollut Jacen etu, jolla hän saattoi yllättää. Nyt hänen odotetaan yllättävän taas uudelleen - yhtenevillä tuloksilla ellei jopa paremmin. Isommilla esteillä, vaikeammilla radoilla. Nopeammilla ajoilla.

Mies ei aivan odottanut paineen tuntuvan tältä, tai että se ylipäätänsä tuntuisi. Tietenkään Jace ei ollut naiivi. Hän arveli sen tulevan, muttei näin äkillisenä, kokonaisvaltaisena painona hartioillaan. Ihan kuin voitto olisi ollut heidän ensimmäinen myönnetty lupa vaatia tuloksia. Ja nyt kaikki odottavat heidän nousevan lentoon joka kerta, kun aika lähtee rullaamaan starttimerkistä. Ihmiset eivät enää kysyneet miten menee, vaan mihin tähtäät seuraavaksi.

Ei enää: "Onko siitä hevosesta oikeasti kansainväliselle tasolle?" Vaan: "Mihin te vielä pystytte?" 

Siltikään Jace ei tunne oloaan hermostuneeksi. Tai ehkä hän on - mutta tunne on erilainen kuin aiemmin. Hänen ei tarvitse paeta sitä, eikä piilotella sitä painuneessa ryhdissään tai epätasaisessa hengityksessä. Jännitys ei ole samaa kuin ensimmäisessä Power Jumpissa tai kun Jin ei suostu enää vastaamaan edes pohkeisiin. 

Tämänhetkinen tunne on... valppautta. Tarkkaa, päättäväistä keskittymistä. 

Jace siirtää painoaan selkänojalla ja nostaa toisen jalkansa hieman koukkuun. Koneen lattia tärisee hennosti, mutta se ei häiritse. Valo värähtää hetkellisesti. Hän on matkustanut tusinan kertaa, useammin kuin moni ikätoverinsa uskaltaisi edes toivoa, ja lentokoneet ovat tulleet hänelle tutuiksi samalla tavalla kuin kisakenttien puomin kolahdus tai Jinin satulan narahdus.

Jin. Häneen nuoren kilparatsastajan ajatukset tuntuvat alituisesti vetävän. Mielikuvat ovat tummassa karvassa, sähäkässä liikkeessä ja pärskähdyksissä, joita Jin päästää ensimmäistä estettä lähestyessään. Kuinka Jin joskus liikahtaa ennen kuin Jacen ajatuskaan ehtii edes loppuun. Ori on yhtä paljon arvoitus kuin alussakin, muttei enää samalla tavalla kaoottinen, mahdoton ongelma, vaan johdonmukainen kaava. Jace on käyttänyt julmetusti aikaa sen tutkiskelemiseen ja pystyy viimein sanomaan, että tietää mistä narusta vetää ja milloin olla vetämättä ollenkaan. Heidän yhteinen kielensä ei ole vieläkään täydellinen, mutta kuukausi kuukaudelta se tuntuu yhä enemmän heidän omaltaan.

Kaksinpuolista luottamustahan se on - eikä sitä tarvitse sanoa ääneen: se tuntuu jokaisessa pysähdyksessä ja jokaisessa lähdössä. Kytemässä kuivien lehtien alla - vartomassa sopivaa hetkeä roihahtaa liekkeihin. 

Nuo kekäleet sylkevät kipinää juuri sen verran, että Redin ehdotus - tai pikemminkin Kennethin määräys - jää taka-alalle. Jace ei ole unohtanut, muttei asia tunnu enää kolhivan samalla tavalla. Redin sanat uhkuivat aikansa: What are you willing to lose?  Mutta nyt Jace on alkanut kysymään toisin päin. What are you willing to keep? 

Jace on löytänyt vastauksensa ratsastaessa sekä hetkissä, jolloin Jin kohtaa hänen katseensa. Kun heidän askeleensa rullaa tahdissa ja ulkopuolinen maailma unohtuu kokonaan. Hän on valinnut jäädä satulaan, valinnut kilpailla. Suunnitelmat, harjoitukset, toiminnat, liikkeet, kilpailut. Noissa osissa hän tuntee viihtyvänsä oikeasti. 

Ja isä voi kaivertaa testamenttinsa vaikka kivitauluun, mutta Jace ei pysähdy katsomaan mitä kohtaa hänen nimensä koristaa. 

Hän liikauttaa nilkkaansa, ravistaa hieman jalkojaan ja nojaa lopulta rennosti taaksepäin. Ikkunan takana pilvet alkavat hälvetä ja maan väri vaihtuu jäänsinisestä utuisen vihreään. Koneen liike tuntuu pehmeän tasaiselta. Käsinojan muovinen pinta on hieman tahmea, eikä sekään haittaa.

Jace sulkee hetkeksi silmänsä ja näkee mustuudessa Jinin askelmia. Ajattelee ranskalaisen kentän pohjaa, aurinkoa katsomon takana, muita kilpailijoita ja kevyttä painetta pohkeen alla ennen käännöstä.