Jace seisoo yhä portailla, kun pieni höyry nousee hänen käsissään olevasta kahvikupista ja taustalla Jinin lähenevä kuljetusauto saa vihdoin muotonsa. Laverdiere Manoir on ääriään myöten täynnä, pikkutraktorikin käynnistyy jossain lähempänä areenaa ja moottori yskähtää kaksi kertaa ennen kuin tasaantuu. On siis ihme, että kuljetusauto onnistui varastamaan Jacen huomion ylipäätään. Kaiken taustalla kuuluu ranskankielisiä huudahduksia, joiden sävy kertoo enemmän kuin sanat: joku on myöhässä, joku unohti jotain, joku ei ole vieläkään tyytyväinen järjestelyihin. 

Se jokin, mikä tekee paikasta virallisen - suurkisojen kaltaisen - on selkeästi laskeutunut Laverdiere Manoirin ylle.

Kello lähentelee kahtatoista ja päivän päätösluokkiin on enää muutama tunti aikaa. Puiden varjot ovat harvassa. Ilma on vielä viileä, mutta lupaa lämpöä. Jace tuntee sen poskissaan ja keuhkoissaan, kun hän lähtee harppomaan tallikortteleiden halki parkkipaikan suuntaan. Juuri saapunut traileri näyttää pieneltä ja yksinäiseltä suurien kisarekkojen keskellä. 

Jace odottaa kärsivällisesti auton löytävän sopivan paikkansa ja vasta kun moottorin hurina lakkaa ja punaiset takavalot häviävät näkyvistä, hän alkaa laskemaan lastaussiltaa. Jinin valkoiset jalat ilmestyvät varjoista ja autosta hypännyt kuljettaja perääntyy puolikkaan askeleen kohteliaisuudesta. 

Jace sukeltaa trailerin sisään etupuolella olevasta ovesta. Jinin pää on ensimmäisenä vastassa, sitten kaula ja lopulta koko tumma runko. Ori näyttää matkustaneen hyvin, ja kuljettajan sanomatta jääneet kommentit vahvistavat tätä oletusta.

Purkaminen sujuu ilman draamaa. Jin ei riehaannu eikä kieltäydy lastaussillalla kuten oli joskus ennen tehnyt, vaan peruuttaa suoraan ulos kuin kuuluisi juuri tähän maisemaan. Se seisahtaa hetkeksi ilmaa haistellen ja jatkaa sitten kävelyä Jacen vierellä sellaista rutiinia ja säyseyttä edustaen, että Jace joutuu tarkistamaan kahdesti onko ori oikeasti hänen omansa.

Ehkä se tuntee jotain. Ranskan rauhaa, kisapäivän painottomuutta. Tai ehkä se vain aistii Jacen mielenlaadun - eikä toisinpäin kuten joskus.

Kaksikko liikkuu parkkipaikalta varjojen ja valojen lomassa lähelle pystytettyä jaba-aluetta kohti. Ilmassa leijailee hento, kitkerä aromi - laventeli laajoilta laventelipelloilta, pöly, hiki ja kuivien heinien sekoitus. Kisaa on edeltänyt pitkä matkustuspäivä kummallakin ja Jace tuntee kehonsa asteen väsyneeksi, mutta mielensä onneksi virkeäksi. Hiekka rasahtaa kengän alla kun hän painaa askeleen toisensa eteen. Katse siirtyy tallikorttelin maisemaan - valkoinen kangasteltta lepää tyynenä taustalla ja sen yläosassa lepattava violetti viiri värisee kevyesti tuulessa. Kaarien takaa kohoaa katsomo, derby-kenttä ja kentän reunalle on tuotu tuoreita esteitä: laakeita, valkeaa puuta, hillitysti kultaa. Katse jää hetkeksi mittailemaan niitä kuin varmuuden vuoksi, vaikka hän tietää ettei vuoronsa alkaisi vielä hetkeen.

Jaba-alueelle johtava reitti on leveä ja kiireinen. Purkutiimit kulkevat letkassa, varusteita ja hevosia virtaa sisään ja ulos alueilta tasaiseen tahtiin. Muut kilpailijat näyttävät väsyneiltä, mutta liikkeissään tottuneilta. Kaikessa näkyy järjestys, ja se järjestys tuo rauhaa myös Jacen mieleen.

Kisajärjestäjien henkilökunta pyörii varikkotilojen laitamilla tuttuun tapaan. Yksi ojentaa nimikylttiä, toinen kysyy eläinlääkäripassia. Jace ei kaipaa small talkia, mutta kuittaa vaadittavat kohdat silti moitteetta. Dochas on hoitanut suurimman osan virallisista valmisteluista eikä Jacen tarvitse kantaa mitään mukanaan. Paperit on jo toimitettu, paikat etukäteen sovittu ja osoitettu. 

Jacen täytyy vain olla paikalla.

Reitin varrella kaksi nuorempaa kilpailijaa vaihtaa hiljaa paikkoja lastaussillalla. Toisen käsissä on suitset ja toisen sylissä kypärät. He puhuvat ranskaa, mutta sana "Leicester" kantautuu selvästi ilmassa. Jace ei käännä päätän. Hän antaa kuiskauksien lipua tuttuun tapaan ohitseen.

Vuosi sitten kukaan ei vielä tiennyt kuka hän oli, mutta nyt katse ihmisten silmissä on muuttunut. Jossain katseissa on tunnistusta ja joissain varausta. Yksi groomi nyökkää kohteliaasti. Toinen seuraa silmillään asteen pidempään kuin on soveliasta. Jace on jo tottunut siihenkin.

Misangin tallille nimetty jaba-alue on merkattu siististi. Siistit on myös rakennetut karsinat: pehmustetut seinät, turpeinen pohja, vesiautomaatit. Oveen ripustettu tervetulokassi namuilla ja kulho täynnä porkkanoita. Jace vie orinsa sisään rauhallisesti ja antaa sen pyörähtää kerran ympäri, tarkistaa veden, heinäverkot ja vetää sitten oven kiinni perässään.

Viimein hän hengähtää.

Naapuritilassa Dochas kuuluu puhuvan matalalla äänellä jonkun kanssa. Melodin Jace huomaa istuvan jakkaralla, säätämässä satulahuopien kanssa ja tarkistamassa varusteitaan kuin olisi paikalla jo toista viikkoa. Nuori nainen vilkaisee Jacen suuntaan ja tarjoaa pienen, asteen sulkeutuneen hymyn tervehdykseksi. 

"Vous êtes prêts?" joku kysyy Jacelta - kisajärjestäjä ehkä, tai eläinlääkäri. Dochas ilmestyy karsinasta ja vastaa siihen hänen puolestaan, nyökäten. Jace ei liity siihen keskusteluun ennen kuin järjestäjä lähtee paikalta ja Dochas suuntaa huomionsa vuorostaan häneen.

"Morning, champion."

"Haven't been called that since August," Jace vastaa, eikä tarkoita sanoillaan liikaa. "Unless you meant yourself, since technically, I'm not a champion."

Dochas virnistää. "Just an auspicious thought, if you will."

"How was Belgium?" Jace kysyy, ja vilkaisee samalla tammaa, joka kurkistaa Dochaksen takaa karsinastaan, valkoinen harja moitteettomasti letitettynä.

Yllättäen, Melodi on se, joka paikaltaan vastaa. "Pretty good. We both qualified and brought back more ribbons than I packed for." Nainen nyökkää pienesti, muttei yritäkään peittää tyytyväisyyttään naamaltaan. 

"More like cleaned out the prize table entirely," Dochas heittää yhtä tyytyväisenä. "Had to stop her from adding one to customs declaration."

Melodin nauru kaikuu heleästi heidän keskellään. "Not my fault they gave us a few extras on the way."

"Few?" Dochas murahtaa. "You cleared the whole damn table."

Jace hymähtää vuorollaan. Hän on vilpittömästi tyytyväinen heidän puolestaan. Heidän menestyksensä ei vähennä hänen omaansa - se vain muistuttaa millä tasolla Jace haluaa pysyä.

Mies tuntee värähdyksen ilmassa ja seurueen hyväntuulinen keskustelu oitis katkeaa. Hän huomaa vanhemman miehen ohittamassa heidät reitillään, ja kun tummat silmät kiinnittyvät Jacen omiin, hän pysähtyy paikoilleen. Harmaat hiukset pilkistävät lippalakin alta, mutta mies ei näytä viittäkymmentä vanhemmalta. Hänen vaatteissaan on juuri sen verran rahaa, että se on tarkoitettu nähtäväksi. Rento pikeepaita, ratsastushousut, logo jolla on historiaa. Kasvot ovat liikkumattomat eikä hän tervehdi heitä, mutta metrin päähän pysähtynyt mies mittaa Jacea kovalla katseellaan päästä varpaisiin.

Ilma tiivistyy käsinkosketeltavasti heidän välillään, ja vaikkei se varsinaisesti tunnu uhkaavalta, siinä tuntuu kuitenkin tarkoitusta. Suu vetäytyy piirteettömään ilmeeseen, mutta pieni sävy riittää kertomaan oleellisen: mies tunnistaa Jacen.

"You're Leicester's kid, aren't you?"

"One of them." Jace ei korjaa nimellä, ei hymyile eikä tarjoa kättään.

Mies siristää silmiään. "You are the wildcard winner last year."

PJ täydentyy sanoihin sanomattakin. 

"We were," Jace korjaa, ja vilkaisee nopeasti Jinin karsinaan.

"Didn't think you'd hold up a whole season after that." Äänessä on enemmän sävyä kuin sisältöä. Selvästi tarkoitus ei ole keskustella.

Jace kohottaa kulmiaan. "We try to keep the disappointments seasonal."

Pieni hiljaisuus velloo nuoren kilpailijan sanojen jälkeen. Mies vilkaisee myös Jinin karsinan suuntaan, Jin tuskin sen varjoista näkyen. Siniset silmät kytevät siellä kuitenkin piilossaan, valppaana, katse kiinnittyneenä johonkin kauempana - ilman epävarmuutta. Vaikka Jace ei näe sitä, hän näkee sen silti.

Vanhempi mies nyökkää kuin olisi jo nähnyt kaiken tarpeellisen ja kävelee sitten pois sanaakaan sanomatta.

Jace ei jää katsomaan tämän perään. 

"Friend of yours?" Dochas kysyy, selkeästi hänkin aistien tiivistyneen ilmapiirin.

"Hardly," Jace vastaa. Hän ei ole varma onko joskus nähnyt miestä, ehkä kisaradalla tai radan reunalla. Kenties ollut isokin nimi joskus kisalistoilla ja tehnyt kovaakin tulosta vuosia sitten. Nyt yrittää tehdä sen uudelleen, ehkä. Katse ei ollut utelias vaan arvioiva. Punnitseva.

"Guess the old guard's taking notice," Melodi huomauttaa, tai toteaa ilman ivaa. Jace ei tarkalleen tiedä mitä hän tarkoittaa. "You're not the surprise anymore."

Hän ei vastaa heti vaan katsahtaa reitille, jossa mies oli hetki sitten seissyt, ja ajattelee kuinka tämä on se osa mitä hän ei ole osannut odottaa. Että toiset alkavat pitämään häntä uhkana.

Ajatus ei pelota häntä, Jace huomaa, eikä tunnu edes vieraalta vaikkei aikaisemmin ole varsinaisesti ajatellut asiaa. Mutta ehkä hänen pitäisi tulevaisuudessa kiinnittää siihen tarkempaa huomiota.

Hän henkäisee ja tuntee ilman lämpimänä keuhkoissaan. Jin on levännyt hyvin ja hän itse on nukkunut yllättävän rauhallisesti. Ja vaikka kisat eivät ole vielä alkaneet, jokin hänen sisällään tuntuu olevan jo liikkeessä.

"Good," hän sanoo hiljaa, lähinnä itselleen.
"Let them look."