Lontoolaisravintola The Clink Restaurantin kabinetti on suljettu muulta maailmalta. Sumennetut lasiseinät erottavat tilan ruokasalin taustahumusta, ja lasiseinien oven väliin jääneestä kapeasta raosta livahtaa juuri sen verran ääntä muistuttamaan, että ulkopuolinen elämä jatkaa kulkuaan täysin irrallisena sen sisälle saapuneesta. Kabinetti muuten näyttää lasilaatikolta - kolmen lasiseinän kirkkaus valaisee tilan luonnollisesti, mutta takaseinän tummat, kapeat kiviasetelmat tuovat laatikkoon synkkyyttä. Kultaiset filigraanikuvioinnit kiertävät puupaneeleja sattumanvaraisesti. Lepattelevat kynttilänvalot heijastuvat vesikarahvin pintaan ja astioiden posliinipinnoille, ja ruokailuvälineiden kilahdukset kuulostavat tyhjiössä melkein vasaraniskuilta.

Kenneth Leicester ei pidä ovien raoista. 

Kun perhe istuutuu koreasti katettuun illallispöytään, hän sulkee sen perässään omakätisesti. Vasta sitten hän istahtaa pöydän päätyyn, katse kulkien hiljaa poikiensa yli. Jace ennättää napittaa puvun takkinsa loppuun vasta isänsä katseen hidastuessa hänen rintakehäänsä. Pöydän keskelle huolellisesti asetettu valkoinen liljakimppu ei onnistu peittämään virhettä, ei myöskään silittämään sitä pois Kennethin näkökentästä.

Jace moittii mielessään ravintolan suunnittelijaa. Kuka asettaa oviaukon niin, että Kenneth Leicester istuu suoraan sen edessä?

Yuura Leicester asettuu tapansa mukaan Kennethin vasemmalla puolella, mutta samalle sivulle Jacen kanssa - yksi penkki heidän välissään. Hän asettelee lautasliinan syliinsä hellävaraisesti, hymyilee miehelleen tämän istuutuessa ja hivelee samalla kevyesti puvunhihaa kuin se olisi osa koreografiaa. Vaaleanturkoosi mekko imartelee hänen kapeaa kehoaan ja hymy on niin harkittu, että kyseessä voisi luulla olevan valtiollinen illallinen, ei Leicesterien viikoittainen perheateria.

Yuura ei ole sanonut sanaakaan kabinettiin astuttuaan, mutta hänen mustat silmänsä siirtyvät Jaceen aina silloin tällöin, pehmeästi mutta lukemattomissa. Hänen kätensä jäävät lopulta syliin kuin posliinisella figuurilla.

Illallispaikan vaihtoa oli ehdottanut äiti. Ravintolan haaleansininen puupanelointi ja pienet kristallikruunut tuovat kabinettiin jotain koditonta, vaikka Jace ei ole tuntenut oloaan kotoisaksi Leicesterin sukukartanollakaan pitkään, pitkään aikaan.

Kennethin motiiveja puolestaan voi vain arvuutella. Ehkä hän haluaa nähdä miten perhe istuu oudoissa kehyksissä. Tai näyttäytyvät yhtenäisinä vieraiden katseiden alla.

Ilma tuntuu paksummalta, aivan kuin oven sulkeuduttua olisi jääty hapettomaan tilaan.

Micah on valinnut paikkansa isänsä oikealla puolella ja hän on jo äänessä. Veli on ottanut mukaansa valmennuspäiväkirjansa, johon vilkuilee keskustelun välissä. Puhuessaan sormet korjaavat lautasliinaa, rullaavat sen hermostuneesti ja kyynärpäät käyvät vaarallisen lähellä lautasen reunaa. Äiti huomaa, muttei sano mitään. Kenneth ei katso edes sinne päin. Ja Jace ei halua vaivautua.

Veljen puheessa on esitelmöivä sävy. Hän käy läpi treeniviikkoja ja ratoja kuin kirjoittaisi jo omaa siistittyä historiikkiaan, yksityiskohdat tukien sanomattomia huomioita. Jace kuuntelee sivusta hiljaa.

"We're changing up the July schedule," Micah sanoo. "Start with a dew smaller circuits, get a feel how I'm riding this season. Then maybe something in Austria. Could be good timing, actually, since..."

Äidin pienet nyökkäilyt antavat viitteitä keskusteluun osallistumisesta, mutta lähinnä lautaselle suunnattu katseensa viittaa enemmän kuin hän kuvittelisi keskustelun menevän ohi, jos vain ei osallistuisi siihen liikaa. Hymy on hento, mutta sanat loistavat poissaoloaan. 

Micah ei tunnu sitä huomaavan, vaan ilme on avoimesti pöydän päätyyn suunnattuna. Kenneth ei kuitenkaan heti reagoi. Hänen kätensä liikahtavat vain hieman, kuin sulkisi näkymättömän asiakirjan. Sitten katse kääntyy Jaceen.

"What was your placement last week?"

Jacen sormet pysähtyvät veitsellä. Micah puolestaan ei joko osaa lukea huonetta tai ei halua huomata kysymyksen suuntausta. Veljensä kohdalla, kumpikaan vaihtoehto ei olisi yllätys.

"Sixteenth," veli vastaa. Ottaa lyhyen hengenvedon ja jatkaa, "Before that, third. In Germany."

Kahdeskymmenestoinen Ranskassa. Seitsemäs Belgiassa, aivan Power Jumpiin kvaalautumisen rajojen ulkopuolella. Sitä ennen viideskymmenesneljäs Saksassa. Ne jäävät sopivasti mainitsematta.

"Hm." Kenneth nostaa viinilasia. Liike on hidas, eikä koskaan hyvä merkki. Hän ei sano mitään, kumoaa vain punaisen nesteen suuhunsa. Kukaan ei tohdi täyttää hiljaisuutta, joka tuntuu kasvavan raskaammaksi kuin sen tarvitsisi olla. Jace antaa sen hautua ilmassa, tökkii vain parsanvartta haarukallaan omaa vastausta vältellen.

"That placing in Germany is a fluke if it doesn't repeat," ääni jyrähtää asiapohjaisesti. "Consistency is what defines talent."

Jace kuulee vanhan fraasin kuin ilosanomaan painettuna. Ääni on sama joka oli murahtanut kymmenen vuotta sitten, kun Jace ratsasti vielä vuokraponiaan kokoa liian suuret saappaat jalassa.

"Of course, sir. Some of us just don't have a "Jin" to cover for them and actually have to earn our placements," Micah tuhahtaa.

Vaikka Jace on keskittynyt leikkaamaan tummanruskean kastikkeen peittämää punaista lihaviipaletta lautasellaan, veljen nopea ja varovaisen, mutta vihamielisen haastava vilkaisu ei jää häneltä huomaamatta. Tuijotuksessa väreilee loukkausta, joka raapii hänen istuinsijaansa kuin pikkukivet kengän alla.

Jace ei käännä katsettaan ruoastaan, vaan pitää ilmeensä huolellisen tyynenä ja lepää sormiaan vesilasin jalan alla. "Some of us don't need excuses."

"At least I don't need a miracle horse to make me look competent. You'd be nothing without Jin."

Jace vilkaisee häntä nyt ensimmäistä kertaa koko illan aikana. Tummat, kylmät silmät vastaavat hänen katseeseensa viileästi, ja Jace huomaa pohtivansa ohimennen, olisiko ne yhtä syyttävän näköiset jos hänen kultaiset silmänsä eivät olisi miltei identtiset vastaparit pöydän päädyssä istuvalle. Siinä ei ole kiukkua itsessään vaan jotain ohuempaa. Katkeruutta, ehkä.

"Funny thing about that," hän sanoo hitaasti. "I notably remember you yapping around how the horse was useless when I first got him. What was it you said? 'Good luck with that crazy bastard'?"

"At least I don't need him to make me look competent."

"Boys," äiti toruu hellästi ilman tuimuutta, kuitenkin tarpeeksi muistuttamaan muista pöydässä olijoista. "Oh, they have lemongrass sorbet on the menu, we should try it," hän jatkaa, kohdistamatta sitä kenellekään erityisesti. Kevyet sanat jäävät roikkumaan ilmaan ilman tarkoitusta.

Perhe hiljentyy jatkamaan ruokailuaan, tosin Jacen äiti ottaa asiakseen pitää keskustelunaiheet neutraalimmalla tasolla. Puheet sukulaisten koulumenestyksistä, bisnesmaailman liikkeistä, julkkishenkilöiden draamoista ja tulevista tapahtumista soljuvat toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos Jacen hiljentyessä pohtimaan omiaan. Hän haluaa poistua. Hiljaa. Kadota odotusten verkosta. Kennethin leikkaavalta katseelta. Micahin rakoilevalta paheksunnalta.

Jace jatkaa istumista, syö ankkaansa ja hymyilee kuten hänet on opetettu.

Hän tietää vuoronsa tulevan vaikka kuinka toivoisi pysyvänsä näkymättömissä, eikä Kenneth petä odotuksia tälläkään kerralla.

"I've been informed that your performance is holding."

"Yes," Jace vastaa lyhyesti, pitää katseensa vesilasissa liian suoraa katsekontaktia vältellen. Jin.

"But not everyone is contributing adequately."

Toteamus saa Jacen puristamaan huulensa yhteen ja hän pidättäytyy halusta heittää vesilasin veljensä naamalle, joka oli tietenkin onnistunut heittämään tärkeän pienen informaatiomurusen ilmaan ennen keskeytystä. Ja Kenneth tietenkin huomasi sen, niin kuin kaikki muutkin solvaukseksi verhotut huomiot mitä veljekset toisilleen ruokapöydällä heittää.

"We just haven't found the rhythm yet." Lulu.

"Let me be clear about something. Every choice you make—every placement, every mistake, every partnership—reflects directly on this family. You think you're being persistent? I call it poor judgment."

"I'm learning what works-"

"Learning? You've had two years to learn. At some point, persistence becomes stupidity."

Jace katsoo veistä lautasella ja laskee sen ääntä varoen servietille. Kastikkeen reuna on hyytynyt, miltei kiilloton. Pienessä epätäydellisyydessä on jotain lohdullista.

"I suggest you recognize the difference," Kenneth jatkaa. "You're not in a position to indulge in stupidity. You want to experiment? Do it on someone else's dime. Until then, you'll compete with horses that can actually win, not projects that make you feel important."

Sumennettujen lasiseinien takana joku naurahtaa - ääni on kirkas ja irtonainen, ja katoaa heti taustaan, mutta sen sopimattomuus tilanteeseen on kiusallinen. Jace ei katso isäänsä eikä veljeään, ei edes äitiään, mutta nojaa aavistuksen taaksepäin ja antaa ajatuksensa viipyä. Kennethin viimeisten sanojen jälkeen pöytä vajoaa lyhyeksi hetkeksi hiljaisuuteen. Se ei ole miellyttävää keskustelua tai päättynyttä aihetta seuraava hiljaisuus, pikemminkin painava, täsmällinen ja päämääräinen. Jace ei vastaa, ei edes nyökkää vaikka tietää, että nyökkäys olisi ollut turvallisin vastaus. Kenneth ottaa hiljaisuuden kuitenkin tyytyväisenä vastaan.

Micah siirtää lautasliinaansa ja aloittaa uudelleen valmennusvihkonsa selailua. Sivu raapaisee hänen sormiaan vasten. Hän poimii sieltä yksittäisiä lukuja ja päivämääriä ihan kuin ne toisivat hänet takaisin merkitykselliseksi ja korvaisivat äsken koetun mitätöinnin tunteen. Veljen kädet liikkuvat nopeammin kuin tavallista, mutta ääni pysyy vakaana.

"The tour in Germany was solid. While Jace didn't pass the first round, I qualified in three of them and placed twice-"

"One moment of success doesn't balance a year of mediocrity," Kenneth keskeyttää, ääni yhtä viileänä kuin aikaisemmin, mutta nyt siinä on mukana jotain kalvavaa tai tyyntä pettymyksen sävyä.

Micahin ilme leviää kuin hämärä valo huoneeseen. Hartiat valahtavat alas ja katse menettää tutun pilkkeen niistä, suu kääntyy alaspäin ja kulmat tiukentuvat samalla, kun vihko sulkeutuu hänen edessään lähes huomaamattomalla äänellä. Veljen suu pysyy hetken auki löytämättä sanoja. Katse, joka haki vielä äsken tunnistusta, suuntautuu nyt syvälle lautaseen. 

Lausahdus tuntuu kohtuuttomalta jopa Jacen myötätuntoa puuttuvissa ajatuksissa. Sanat eivät saa hänessä iloa eikä sääliä. Vain väsynyttä varmuutta, ettei tämä asetelma tule koskaan muuttumaan.

"You're both attending the Devonport reception next Saturday."

Jace kohottaa viimein katseensa. Hän ei ole varma miksi ilmoitus osuu raskaammin kuin pitäisi. Ehkä siksi, ettei se ole ehdotus.

"What's it for?"

"Networking." Kennethin ääni on kuiva. "Devonport Group is aligning with clients in the energy sector an they want to meet people who matter."

Sana matter painuu pöydän pintaan kuin sinetti. Se tulee hitaasti ja painokkaasti, eikä kumpikaan veljeksistä pysty väistämään Kennethin raskasta katsetta vuorollaan. Se ei jätä tilaa kieltäytymiselle. 

Micah nyökkää heti, asteen liian nopeasti, asteen liian kiinnostuneena. "Formal?"

"Tuxedo. No exceptions."

"Is it the sort of event where we smile and don't speak unless spoken to?" Jace kysyy äänessään kuivaa huumoria vaikka tietää, ettei kukaan hymyile. Puhelin värähtää hiljaa hänen puvuntakkinsa taskussa. Hän ei tohdi katsoa sitä.

Kenneth ei vastaa heti. Hän jatkaa ateriaansa kuin olisi sanonut jo kaiken tähdellisen, ja kun hän viimein puhuu, äänessä ei ole iloa vaan vaaran sävyjä.

"It's is the kind of event where the wrong word, the wrong attitude and the wrong impression can cost more than you're worth. So you'll smile, you'll be charming, you'll make conversation about horses and business and whatever else they want to hear. And you'll remember that everyone in that room will judge me by how you behave."

Jace ei vastaa. Hän ei viitsi kysyä keitä varten juhlissa pitää esiintyä. 

Hän vilkaisee äitiään, joka pyyhkii sormiaan lautasliinaan, siististi ja kiireettä. Toinen käsi sivelee vesilasin pintaa yhdellä sormella, ilmeensä jotain tyytyväisyyden ja rauhallisuuden sekoitusta. Äiti hymyilee - hennosti ja tyytyväisenä - aivan kuin keskustelu olisi ollut miellyttävää, jopa tärkeää.

"I'll have your things sent to your apartment," hän sanoo. 

Jace ei vastaa. Katse palaa takaisin liljoihin. Kukat ovat taipuneet aavistuksen liikaa maljan reunan ylle. Varret kaartuvat pois pöydästä, aivan kuin nekin etsisivät suuntaa jossa saisivat hengittää.