Kotikenttäkisojen pitäisi olla yleensä helpoimpia, mutta sähköt menivät poikki yhdentoista aikoihin ja Jace tuntee ensimmäisten kylmänväreiden vilistävän takkinsa alla pian sen jälkeen. Hevosenhoitajat juoksevat karsinoiden välissä loimitsemassa hevosiaan kylmältä ilmalta ja nopeasti perään kaiuttimista kuuluu virallinen ilmoitus sähköjen menetyksestä alueella ja kisojen pääluokkien viivästymisestä vielä päättämättömään ajankohtaan.

Helmikuu Englannissa on normaalisti plussan puolella ja sadetta heittävä, mutta ilmasto on alkanut muuttumaan arvaamattomaksi ja nyt veden sijaan taivaalta tippuu lunta tai räntää, ja hengitys höyryää välillä miinusasteisessa ilmassa. Ja kosteus tekee kaikesta sitäkin kylmempää.

Jace oli ajatellut Crystal Crown Challengen olevan kuin kierros kotikentällä - Jin on aloittanut kisavuotensa terässä, Jace tuntee olonsa Etelä-Englannin ruohonkorsilla ja kukkuloilla kuin kotonaan eikä hänen tarvitse navigoida matkustamista, tulleja, vieraita talleja eikä aikaeroväsymystä.

Paikoillaan seisomista hän ei ollut kuitenkaan osannut ottaa huomioon. 

Rannekello näyttää 11:47. Jinin hän on verrytellyt puolen tuntia aikaisemmin, lihakset lämpimäksi ja valmiiksi, mutta nyt tuo ikkuna on sulkeutumassa, ellei jo sulkeutunutkin.

Ori seisoo karsinassaan toista takajalkaansa lepuutellen, torkkuu tai katsoo pienestä ikkunasta kaukaisuuteen. Se ei ole häiriintynyt kylmästä, viivästyksestä tai tilanteesta ylipäätänsä, toisin kuin Jace joka on pakotettu seisomaan paikoillaan ja laskelmoimaan muuttujia. Kuinka pitkään hän voisi jäädä odottamaan paikoilleen ennen kuin heidän pitäisi verrytellä lihakset lämpimiksi uudelleen? Onko kylmällä vaikutusta Jinin lihaksiin? Olisiko päivä vielä hallittavissa vai tulisiko muutos aikataulussa maksamaan heille kisansa?

Toisin kuin Jace, Jinille kärsivällisyys on opetettu kantapään kautta. Ironista, sillä vuosien huolellinen työ, minkä päätteeksi ori kykenee seisomaan rauhassa kaaoksen keskellä on ollut pääsääntöisesti Jacen käsialaa. Nyt sinisilmäinen, kaukaisuuteen tuijottava hevonen saattaa odottaa loputtomiin samalla kun Jacen rintakehään tuntuu kerääntyvän möykky energiaa, jolle ei löydy sopivaa ulostuloa.

Dochas ilmestyy oman hevosensa karsinan suunnasta vedellen kerrastoja päälleen. "Still nothing?"

"Still nothing."

"Christ," valmentaja tulee nojaamaan hänen viereensä seinää vasten. "I had Toffi ready an hour ago and soon I have to start from square one again."

Jace nyökkää vastaukseksi samalla kun katsoo Jinin korvien kääntyvän heidän ääniään kohti.

"When does it stop being preparation and start being just standing around?" Hän kysyy sen mitä on jo pohtinut hiljaa itsekseen.

"About thirty minutes ago, I'd say." Dochas kaivaa puhelimensa esiin, vilkaisee näytöllä olevaa kelloa ja laittaa sen takaisin taskuunsa. Kasvoilla elää samanlainen ilme kuin Jacella hänen toistaessaan samaa elettä viimeiset neljäkymmentä minuuttia. "They are saying it could go to evening before they get power back."

Iltaan? Sunnuntain pääluokkien piti alkaa yhdeltätoista ja Jace puolestaan on ollut valmis jo yhdeksältä. 

"They can't reschedule to another day," hän toteaa hetken mietittyään.

"No, they'll run it whenever the power comes back," Dochas vastaa. "Even at midnight."

Vierastalli hiljenee ihmisten asettuessa odottamaan kukin tyylillään, osan paetessa kylmää rekoilleen ja toisten talutellessa hevosiaan hitaissa ympyröissä. Jace haluaa tehdä jotain, muttei näe syytä tehdä itse kumpaakaan, joten hän tyytyy jäämään paikoilleen vaikkei sekään mitään ratkaise. 

Eikä hän tiedä mikä ratkaisisi.

"You are thinking too much," Dochas sanoo.

"I'm always thinking."

"Yeah, too much, though. You can't calculate your way out of something that doesn't have a solution."

Miehen sanat eivät lohduta, vähemmän vielä, sillä niissä soi jälleen totuutta. Ongelma - mikäli tätä pystyy ongelmaksi edes sanomaan - on se, ettei hän pysty strategisoimaan odottamista. Miten voisi valmistua ei-mihinkään? Kuinka treenata tai suunnitella sellaiseen olosuhteeseen, joka vain... on? Odottaminen ei ole ollut taito, jota hänen on tarvinnut varsinaisesti hioa. Kärsivällisyyttä Jinin kanssa? Toki. Strategista kärsivällisyyttä radoilla? Ehdottomasti. Mutta tällainen oman vaikutusalueen ulkopuolella oleva odottaminen, jossa lopputulema on täysin jonkun toisen kädessä, tuntuu miltei tuhlaavalta ja ratkaiseminen mahdottomalta, kun muuttujat muuttuvat ennen kuin ehdit ratkaisemaan niitä.

"Jin over there is showing more patience than his rider it seems," Dochas jatkaa pienesti piikitellen.

Jin liikahtaa karsinassaan nimensä kuultuaan ja venyttää kaulaansa, mutta palaa nopeasti takaisin liikkumattomuuteensa. 

"He's better at this than I am," Jace sanoo hiljaa.

"Well, you did taught him to be."

"I know."

Valmentaja vaikenee pieneksi hetkeksi. Avaa sitten suunsa taas. "You know what's the difference between you two right now? He trusts you'll tell him when it's time. You on the other hand don't trust that you'll know when it's time."

"Oookay dad. I'm gonna go walk the course again," Jace ilmoittaa osin sarkastisesti ja huvittuneena, mutta pienesti turhaantuneena.

"You walked it twice already."

"I'll walk it differently this time."

Dochas heittää häneen katseen, joka vihjaa tietävänsä tarkalleen mitä Jace on tekemässä, mutta päättää pitää kommenttinsa itsellään nuoremman poistuessa tallista.

Rata näyttää samalta kuin tunti sitten. Vertikaali, okseri, yhdistelmä, käännös, vesieste, kolmois, yhdistelmä... Jace kävelee sen läpi mielessään, laskeskellen askelia ja tarkistaen kulmia, kunnes etäisyyksistä tulee vain numeroita toisen perään ja hän huomaa enää vain kävelevänsä kävelemisen johdosta. 

Lopulta mies seisahtuu vesiesteen eteen, sillä se on ainoa este joka näyttää erilaiselta lumisateen peittäessä sinistä muovia ohuella valkoisella kerroksella. Tummat muuratut reunat peittyvät nekin pikkuhiljaa lumen hentoon syleilyyn ja hiutaleiden laskeutuessa veden lasinomaiseen pintaan ne sulavat hetkessä näkymättömiin. 

Hän huomaa seuraavansa hiutaleita yksi kerralla, miten ne osuvat erilaisiin pintoihin ja häviävät, ja tuntee pientä arvostusta ettei hänen tarvitse laskea, arvioida tai ennakoida niiden liikkeitä.

Kylmä tuntuu nyt vähän erilaiselta kuin aikaisemmin. Sen terävät kynnet eivät pureudu enää samalla tavalla takin alle vaan tuntuu tasaiselta oletukselta. Miehen hengitys asettuu rauhalliseksi tasaiseksi, suusta muodostuva höyry kohoaa ja katoaa samoin kuin hiutaleet veden pinnalla. Jace siirtää painoa jalalta toiselle. Seisominen alkaa tuntua vain... seisomiselta.

Kentän kaiuttimet räsähtävät hetken ja valot välähtävät kirkkaasti, mutta paikka vaikenee nopeasti takaisin aikaisempaan hiljaisuuteen. Kukaan ei reagoi siihen erityisemmin eikä Jacekaan hätkähdä. Hän antaa katseensa kiertää radalla pysähtymättä jokaiseen pieneen yksityiskohtaan, jota jonoksi muodostunut esteiden letka hänelle alitajunnassa tarjoaa. Kuva näyttää nyt enemmänkin odottavalta maisemalta kuin vaativalta suoritukselta.

Sama ajatus hiipii häneen itseensä ja se tuntuu yllättävän kevyeltä.

Kun Jace viimein kääntyy takaisin vierastallia kohti, askel on hitaampi kuin tullessa. Lumi narisee vaimeasti kiireettömien kenkien alla ja kauempana kuuluu hevosen hirnahtelua - ääni kantaa kylmässä ilmassa pehmeänä ja pitkänä.

Jinin karsinan luona ori seisoo edelleen samassa asennossa toista takajalkaansa lepuutellen, pää hieman vinossa ja sininen katse kaukaisuudessa. Vasta Jacen lähestyessä karsinan ovea sen katse palaa tarkkaavaiseksi, mutta kaksivärinen häntä heilahtaa edelleen takanaan laiskasti. Jace jää nojaamaan karsinan ovea vasten, laskee leukansa karmille taiteltujen käsivarsien päälle ja hengittää ulos pitkään ja hitaasti. Kelloa hän ei vilkaisekaan.

Ja hän antaa hetken kulua, ilman suurempaa tarkoitusta. Tallin äänet vaimenevat taustalle. Lumi jatkaa edelleen äänetöntä putoamistaan ulkona ja Jace antaa ajatustensa haihtua samalla tavalla kuin hengityksensä haihtuu kylmässä ilmassa - ensin normaalisti muodostuen ja yhtä lailla rauhallisesti haihtuen.