Noah Baker oli nähnyt kolmenkymmenen vuoden aikana niin monta ratsastusnäytöstä, että erotti aidon lahjakkuuden ja rahalla kiillotetun keskinkertaisuuden jo siinä vaiheessa, kun ratsastaja käänsi hevosensa ensimmäiseen kaarteeseen. Ero oli yleensä jotakuinkin kuusi miljoonaa puntaa ja kokonainen rahasto päälle, mutta lahjakkuus - siis oikea lahjakkuus - tapasi esiintyä tietyissä ratsastajissa riippumatta pankkitiliensä saldoista.

Siksipä hän siristelikin nyt silmiään väkijoukon keskellä, lämmittelyalueen laidalla, ja mietti oliko Floridan aurinko vihdoin tehnyt tepposet hänen harmaantuvalle pääkopalleen.

"Evie," hän sanoi, eikä irrottanut katsettaan kentällä laukkaavasta, esteiden välissä taitavasti liikkuvasta ruskeasta ruunasta. "Did we drive to the right show?"

Evie Green, jonka katseesta saattoi lukea sen saman "älä nyt taas" -ilmeen, jota mies oli käyttänyt lapsuudenystäväänsä ja yhtiökumppaniaan vastaan vuosikaudet, seurasi kuitenkin tämän katsetta areenalle. "I think they made it quite obvious which show this is supposed to be."

"Right." Noah nojasi kaiteeseen eikä voinut olla lisäämättä, "only Power Jump isn't supposed to be Barnum and Bailey's."

Hän oli käyttänyt autolta kävelyn ja kaiteeseen nojaamisen välisen ajan mutisemalla nykypäivän kansainvälisten estekisojen järjestystasosta, mutta tänä vuonna järjestäjät olivat ylittäneet itsensä. Pääareena oli verhottu punakultaisiin sävyihin ja teemaan sopivin rekvisiitoin. Esteinä koristi puolestaan radallisia seipäitä, loimuavia rinkuloita, pupunkorvia ja puolikas sirkusteltta.

Kaikki oli hyvin teatraalista. Hyvin ei-brittiläistä. Hyvin toisenlaista kuin mihin hän oli tottunut työskennellessään nuorten estehevosten kanssa, opettaessa niitä hyppäämään esteiden yli ratsastajaansa tappamatta. Naurettavaa, jos häneltä kysyttiin. Mutta - ja tämän hän myönsi vastentahtoisesti - kieltämättä vaikuttavaa.

He ehtivät istuutua katsomon varjoon juuri kun kutsuvierasluokka, yksi koko kisojen arvokkaimmista, oli alkamassa. Noah oli urallaan saanut koulutettua vain yhden hevosen, joka oli päässyt edes starttaamaan tällaisella tasolla: Frosty. Vanhat muistot nykäisivät ohimennen hihasta.

Ensimmäiset radat sujuivat juuri niin virheettömästi kuin tällä tasolla yleensä oli odotettavissa, hevosten kuvitteelliset hintalaput kasvaen jokaisella puhtaalla hypyllä niin, että päivän päätteeksi ratsujen hinnalla omistaja saisi ostettua omakotitalon ja ehkä naapurin tontinkin. Noah rentoutui tuolissaan, vaikka punakultainen karnevaalimaailma, silinterit ja hulmuavat viirit ympärillä teki parhaansa horjuttaakseen keskittymistä.

Ja sitten kaiuttimet sylkivät areenalle sanat brittiläinen Jace Leicester ja Jin-Gitaxias.

Noah meinasi nielaista väärään kurkkuun. "I''ll be damned," hän mutisi. 

"What?" Evie, jonka kiinnostus lajiin rajoittui lähinnä PJ25-lehtensä sivuilla näkyviin juoruaukeamiin, kysyi puolikkaalla mielenkiinnolla. Mutta kysymys hukkui, kun Noahin huomio liimaantui areenalle. 

Ei tarvinnut nähdä kuin valkoiset eriparisukat, käänteiset markanpilkut ja läsin, joka näytti viimeistelemättömältä pääkallolta - ja jos epäilys kalvoi vielä senkin jälkeen, orin kalpeat, melkein kummalliset silmät napsauttivat viimeisenkin palan paikoilleen. Se oli sama hevonen, joka oli aikoinaan hänen käsissään mittaillut estevälejä kuin pakoa suunnitellen, paitsi teki sen nyt mielenvikaisen vapaudenkaipuun sijaan... rauhallisesti. 

"That's Jin," hän sanoi äänettömästi. "Bloody surprise indeed."

Evien katse käväisi areenalla, vilkaisi hetken suoritustaan aloittavaa ratsukkoa ja palasi takaisin lehtensä kiiltäviin sivuihin yhtä välinpitämättömästi. "Your Jin couldn't clear a cavaletti without having a nervous breakdown."

"Yes, I remember quite well, thank you," Noah vastasi kuivasti ja jäi katsomaan, kuinka ratsukko aloitti radan ja orin korvat värähti reagoivasti eteen. Terhakkaasti, jopa, kuin se oikeasti nauttisi tästä.

Hän odotti vanhojen tuttujen merkkien heräävän esiin, ettei sen kanssa pystyisi hyppäämään kahta estettä enempää puhumattakaan kokonaisesta radasta, mutta mitään ei tapahtunut. Ensimmäinen este meni ilmavaralla, laukka jatkui sulavana ja ohjat pysyivät rauhallisina. Kaikki perinteiset merkit loistivat poissaoloaan, ja tilalle oli jäänyt pätevää ja ammattimaista ratsastusta - ja häivähdys jostain harvinaisemmasta, jonka olemassaoloon hän ei ollut Jinin kohdalla koskaan uskonut.

Se kirpaisi.

Hänen koko urallaan oli ollut vain yksi täydellinen epäonnistuminen, ja se seisoi nyt pääareenalla kalpeine silmineen, hyppäämässä yhdessä suurimmista kilpailuista, joita maailmalla oli tarjota. Neljä vuotta hän oli kärsivällisesti kokeillut ja yrittänyt murtaa orin rakentamaa muuria, koska oli nähnyt niin ilmeisen kyvyn sen takana, mutta neuroottisuus, arvaamattomuus ja haluttomuus muodostaa minkäänlaista yhteyttä eivät olleet kilpailullisen työn ystäviä, eivät ollenkaan.

Myydessään Jiniä hän ei ollut tuntenut syyllisyyttä, koska orin aikaisemmat myyntitilaisuudet olivat epäonnistuneet niin usein, että ne saattoi laskea kahden käden sormin. Ja nyt sama hevonen, sama ori, ja sen omistaja, jolla Noah luuli olleen enemmän optimismia kuin järkeä, oli kutsuttu kisaamaan maailman suurimpiin estekisoihin. Ironista sikäli, että hän oli aikoinaan ostanut Jinin juuri tuolta samaiselta hiekalta.

Ratsastaja, Jace Leicester, vaikutti itsevarmalta ohjastaessaan nuorta oriaan seuraavien esteiden yli. Pari selvitti vesiesteen kuin olisivat ylittäneen maapuomin, laskeutuivat kevyesti vesirajan toiselle puolen pintaa rikkomatta ja suuntasivat seuraavalle menettämättä rytmiä tai tasapainoa. Noah huomasi pidättelevänsä henkeä, odottaen jonkin menevän pieleen - että Jinin vanhat ahdistukset laukeaisivat päälle ja ori pakenisi ratsastajaansa tai kieltäisi, tai yksinkertaisesti romahtaisi paineen alla.

Sen sijaan kalpeasilmäinen lämminverinen pujotteli suuren estemeren keskellä itsevarmasti, ratsastajansa oikeastaan istuessa vain hiljaa ja antaen orin tehdä työnsä. He selvittivät ilmapallokuvioidun pystyn, navigoivat tiukkaan käännökseen sirkustelttaesteelle ja jatkoivat vaivatonta liitämistä seuraavan kolmielementtisen esteen läpi.

"Bloody hell," Noah päästi ääneen, eikä edes yrittänyt peittää ihmetystään.

"Language," Evie sanoi kuivasti, vilkaisematta ylös lehdestään. "We're not at your local pub."

Ratsukko lähestyi viimeistä linjaa, jossa viimeiseksi koetukseksi oli rakennettu pysty-muuri-kombinaatio. Jin kokosi itsensä ensimmäiselle elementille, selvitti sen siististi, otti täsmälleen neljä askelta ja kohosi vaivattoman tarkasti myös muurin yli. Suoritus sai Noahin muistamaan miksi oli alun perin uskonut tähän hevoseen.

Yleisö puhkesi taputtamaan heidän ylittäessä maaliviivan ja Noah vihdoin hengitti kunnolla. Suoritus oli ollut puhdas - ja vaikuttavan nopea. Se tarkoitti uusintakierrosta ja hän, halusipa myöntää tai ei, tulisi odottamaan hengitystä pidellen myös sen tuloksia. Nuorempana hän olisi kirjoitellut muistiinpanoja ja ihmetellyt kuinka saisi omat valmennettavat tekemään jotain samanlaista.

"That's some blood magic right there," hän mutisi kaiteeseen nojaten eikä ollut vuosiin tuntenut samanlaista ihmetystä, "a glitch in the matrix, that is. I mean... that's Jin. Jin. The one I couldn't-"

"The one you sold because he was, and I quote, 'about as trainable as a brick wall with severe anxiety issues'?" Evie keskeytti.

Noah katsoi Jiniä tekemässä oppikirjanmukaista laukanvaihtoa lennosta, orin kehonkieli täysin rentona suuresta väkijoukosta ja kansainvälisen kilpailun paineesta huolimatta. "That would be the one, yes."

"Clearly someone found the magic words you never did." Evie käänsi lehtensä sivua rauhallisesti. "Imagine that."

Jin laukkasi löysin ohjin pitkällä sivulla ja ratsastajansa taputti tämän markanpilkukasta niskaa tyytyväisenä, ja Noah tunsi omituisen pistelyn rinnassaan. Tunne ei ollut kateutta tai edes katkeruutta, vaan jotain paljon monimutkaisempaa. Sama hevonen, joka hänen käsissään oli joko pukitellut tai kieltäytynyt liikkumasta ollenkaan, kantoi nyt ratsastajansa mestaruustasolla puhtaaseen suoritukseen.

Noah pudisti päätään hitaasti, kun kaksikon vauhti alkoi hidastumaan. "Power Jump isn't supposed to be a bloody circus."

No," Evie vastasi sulkien viimein lehtensä ja antoi täyden huomionsa Noahille ensimmäistä kertaa koko päivänä. "Though I suppose last year's invitations winner might disagree with that assessment."

"Last year's what now?"

"Jace Leicester. He and that horse won the invitations class last year." Nainen vilkaisi Noahin ilmettä, joka oli hitaasti muuttumassa käsittämättömästä järkytykseksi. "That's how they got invited back this year. Didn't you know?"

Noah tunsi kylmien kivien ryöpsähtävän mahanpohjalle. "You're having me on."

"Am I?"

Hän katsoi vielä kerran, kun Jin hidasti raviin ja käyntiin, korvat terhakkaasti pystyssä, kuin vastaaviin suorituksiin jo tottuneena, ja alkoi viimein ymmärtämään mitä oli menettänyt.

"Christ," hän murahti. "I sold him for a fifth of what he's worth."

Ja ehkä, hän ajatteli hiljaa, se oli ollut pienin hänen tappioistaan.

Lontoolaisravintola The Clink Restaurantin kabinetti on suljettu muulta maailmalta. Sumennetut lasiseinät erottavat tilan ruokasalin taustahumusta, ja lasiseinien oven väliin jääneestä kapeasta raosta livahtaa juuri sen verran ääntä muistuttamaan, että ulkopuolinen elämä jatkaa kulkuaan täysin irrallisena sen sisälle saapuneesta. Kabinetti muuten näyttää lasilaatikolta - kolmen lasiseinän kirkkaus valaisee tilan luonnollisesti, mutta takaseinän tummat, kapeat kiviasetelmat tuovat laatikkoon synkkyyttä. Kultaiset filigraanikuvioinnit kiertävät puupaneeleja sattumanvaraisesti. Lepattelevat kynttilänvalot heijastuvat vesikarahvin pintaan ja astioiden posliinipinnoille, ja ruokailuvälineiden kilahdukset kuulostavat tyhjiössä melkein vasaraniskuilta.

Kenneth Leicester ei pidä ovien raoista. 

Kun perhe istuutuu koreasti katettuun illallispöytään, hän sulkee sen perässään omakätisesti. Vasta sitten hän istahtaa pöydän päätyyn, katse kulkien hiljaa poikiensa yli. Jace ennättää napittaa puvun takkinsa loppuun vasta isänsä katseen hidastuessa hänen rintakehäänsä. Pöydän keskelle huolellisesti asetettu valkoinen liljakimppu ei onnistu peittämään virhettä, ei myöskään silittämään sitä pois Kennethin näkökentästä.

Jace moittii mielessään ravintolan suunnittelijaa. Kuka asettaa oviaukon niin, että Kenneth Leicester istuu suoraan sen edessä?

Yuura Leicester asettuu tapansa mukaan Kennethin vasemmalla puolella, mutta samalle sivulle Jacen kanssa - yksi penkki heidän välissään. Hän asettelee lautasliinan syliinsä hellävaraisesti, hymyilee miehelleen tämän istuutuessa ja hivelee samalla kevyesti puvunhihaa kuin se olisi osa koreografiaa. Vaaleanturkoosi mekko imartelee hänen kapeaa kehoaan ja hymy on niin harkittu, että kyseessä voisi luulla olevan valtiollinen illallinen, ei Leicesterien viikoittainen perheateria.

Yuura ei ole sanonut sanaakaan kabinettiin astuttuaan, mutta hänen mustat silmänsä siirtyvät Jaceen aina silloin tällöin, pehmeästi mutta lukemattomissa. Hänen kätensä jäävät lopulta syliin kuin posliinisella figuurilla.

Illallispaikan vaihtoa oli ehdottanut äiti. Ravintolan haaleansininen puupanelointi ja pienet kristallikruunut tuovat kabinettiin jotain koditonta, vaikka Jace ei ole tuntenut oloaan kotoisaksi Leicesterin sukukartanollakaan pitkään, pitkään aikaan.

Kennethin motiiveja puolestaan voi vain arvuutella. Ehkä hän haluaa nähdä miten perhe istuu oudoissa kehyksissä. Tai näyttäytyvät yhtenäisinä vieraiden katseiden alla.

Ilma tuntuu paksummalta, aivan kuin oven sulkeuduttua olisi jääty hapettomaan tilaan.

Micah on valinnut paikkansa isänsä oikealla puolella ja hän on jo äänessä. Veli on ottanut mukaansa valmennuspäiväkirjansa, johon vilkuilee keskustelun välissä. Puhuessaan sormet korjaavat lautasliinaa, rullaavat sen hermostuneesti ja kyynärpäät käyvät vaarallisen lähellä lautasen reunaa. Äiti huomaa, muttei sano mitään. Kenneth ei katso edes sinne päin. Ja Jace ei halua vaivautua.

Veljen puheessa on esitelmöivä sävy. Hän käy läpi treeniviikkoja ja ratoja kuin kirjoittaisi jo omaa siistittyä historiikkiaan, yksityiskohdat tukien sanomattomia huomioita. Jace kuuntelee sivusta hiljaa.

"We're changing up the July schedule," Micah sanoo. "Start with a dew smaller circuits, get a feel how I'm riding this season. Then maybe something in Austria. Could be good timing, actually, since..."

Äidin pienet nyökkäilyt antavat viitteitä keskusteluun osallistumisesta, mutta lähinnä lautaselle suunnattu katseensa viittaa enemmän kuin hän kuvittelisi keskustelun menevän ohi, jos vain ei osallistuisi siihen liikaa. Hymy on hento, mutta sanat loistavat poissaoloaan. 

Micah ei tunnu sitä huomaavan, vaan ilme on avoimesti pöydän päätyyn suunnattuna. Kenneth ei kuitenkaan heti reagoi. Hänen kätensä liikahtavat vain hieman, kuin sulkisi näkymättömän asiakirjan. Sitten katse kääntyy Jaceen.

"What was your placement last week?"

Jacen sormet pysähtyvät veitsellä. Micah puolestaan ei joko osaa lukea huonetta tai ei halua huomata kysymyksen suuntausta. Veljensä kohdalla, kumpikaan vaihtoehto ei olisi yllätys.

"Sixteenth," veli vastaa. Ottaa lyhyen hengenvedon ja jatkaa, "Before that, third. In Germany."

Kahdeskymmenestoinen Ranskassa. Seitsemäs Belgiassa, aivan Power Jumpiin kvaalautumisen rajojen ulkopuolella. Sitä ennen viideskymmenesneljäs Saksassa. Ne jäävät sopivasti mainitsematta.

"Hm." Kenneth nostaa viinilasia. Liike on hidas, eikä koskaan hyvä merkki. Hän ei sano mitään, kumoaa vain punaisen nesteen suuhunsa. Kukaan ei tohdi täyttää hiljaisuutta, joka tuntuu kasvavan raskaammaksi kuin sen tarvitsisi olla. Jace antaa sen hautua ilmassa, tökkii vain parsanvartta haarukallaan omaa vastausta vältellen.

"That placing in Germany is a fluke if it doesn't repeat," ääni jyrähtää asiapohjaisesti. "Consistency is what defines talent."

Jace kuulee vanhan fraasin kuin ilosanomaan painettuna. Ääni on sama joka oli murahtanut kymmenen vuotta sitten, kun Jace ratsasti vielä vuokraponiaan kokoa liian suuret saappaat jalassa.

"Of course, sir. Some of us just don't have a "Jin" to cover for them and actually have to earn our placements," Micah tuhahtaa.

Vaikka Jace on keskittynyt leikkaamaan tummanruskean kastikkeen peittämää punaista lihaviipaletta lautasellaan, veljen nopea ja varovaisen, mutta vihamielisen haastava vilkaisu ei jää häneltä huomaamatta. Tuijotuksessa väreilee loukkausta, joka raapii hänen istuinsijaansa kuin pikkukivet kengän alla.

Jace ei käännä katsettaan ruoastaan, vaan pitää ilmeensä huolellisen tyynenä ja lepää sormiaan vesilasin jalan alla. "Some of us don't need excuses."

"At least I don't need a miracle horse to make me look competent. You'd be nothing without Jin."

Jace vilkaisee häntä nyt ensimmäistä kertaa koko illan aikana. Tummat, kylmät silmät vastaavat hänen katseeseensa viileästi, ja Jace huomaa pohtivansa ohimennen, olisiko ne yhtä syyttävän näköiset jos hänen kultaiset silmänsä eivät olisi miltei identtiset vastaparit pöydän päädyssä istuvalle. Siinä ei ole kiukkua itsessään vaan jotain ohuempaa. Katkeruutta, ehkä.

"Funny thing about that," hän sanoo hitaasti. "I notably remember you yapping around how the horse was useless when I first got him. What was it you said? 'Good luck with that crazy bastard'?"

"At least I don't need him to make me look competent."

"Boys," äiti toruu hellästi ilman tuimuutta, kuitenkin tarpeeksi muistuttamaan muista pöydässä olijoista. "Oh, they have lemongrass sorbet on the menu, we should try it," hän jatkaa, kohdistamatta sitä kenellekään erityisesti. Kevyet sanat jäävät roikkumaan ilmaan ilman tarkoitusta.

Perhe hiljentyy jatkamaan ruokailuaan, tosin Jacen äiti ottaa asiakseen pitää keskustelunaiheet neutraalimmalla tasolla. Puheet sukulaisten koulumenestyksistä, bisnesmaailman liikkeistä, julkkishenkilöiden draamoista ja tulevista tapahtumista soljuvat toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos Jacen hiljentyessä pohtimaan omiaan. Hän haluaa poistua. Hiljaa. Kadota odotusten verkosta. Kennethin leikkaavalta katseelta. Micahin rakoilevalta paheksunnalta.

Jace jatkaa istumista, syö ankkaansa ja hymyilee kuten hänet on opetettu.

Hän tietää vuoronsa tulevan vaikka kuinka toivoisi pysyvänsä näkymättömissä, eikä Kenneth petä odotuksia tälläkään kerralla.

"I've been informed that your performance is holding."

"Yes," Jace vastaa lyhyesti, pitää katseensa vesilasissa liian suoraa katsekontaktia vältellen. Jin.

"But not everyone is contributing adequately."

Toteamus saa Jacen puristamaan huulensa yhteen ja hän pidättäytyy halusta heittää vesilasin veljensä naamalle, joka oli tietenkin onnistunut heittämään tärkeän pienen informaatiomurusen ilmaan ennen keskeytystä. Ja Kenneth tietenkin huomasi sen, niin kuin kaikki muutkin solvaukseksi verhotut huomiot mitä veljekset toisilleen ruokapöydällä heittää.

"We just haven't found the rhythm yet." Lulu.

"Let me be clear about something. Every choice you make—every placement, every mistake, every partnership—reflects directly on this family. You think you're being persistent? I call it poor judgment."

"I'm learning what works-"

"Learning? You've had two years to learn. At some point, persistence becomes stupidity."

Jace katsoo veistä lautasella ja laskee sen ääntä varoen servietille. Kastikkeen reuna on hyytynyt, miltei kiilloton. Pienessä epätäydellisyydessä on jotain lohdullista.

"I suggest you recognize the difference," Kenneth jatkaa. "You're not in a position to indulge in stupidity. You want to experiment? Do it on someone else's dime. Until then, you'll compete with horses that can actually win, not projects that make you feel important."

Sumennettujen lasiseinien takana joku naurahtaa - ääni on kirkas ja irtonainen, ja katoaa heti taustaan, mutta sen sopimattomuus tilanteeseen on kiusallinen. Jace ei katso isäänsä eikä veljeään, ei edes äitiään, mutta nojaa aavistuksen taaksepäin ja antaa ajatuksensa viipyä. Kennethin viimeisten sanojen jälkeen pöytä vajoaa lyhyeksi hetkeksi hiljaisuuteen. Se ei ole miellyttävää keskustelua tai päättynyttä aihetta seuraava hiljaisuus, pikemminkin painava, täsmällinen ja päämääräinen. Jace ei vastaa, ei edes nyökkää vaikka tietää, että nyökkäys olisi ollut turvallisin vastaus. Kenneth ottaa hiljaisuuden kuitenkin tyytyväisenä vastaan.

Micah siirtää lautasliinaansa ja aloittaa uudelleen valmennusvihkonsa selailua. Sivu raapaisee hänen sormiaan vasten. Hän poimii sieltä yksittäisiä lukuja ja päivämääriä ihan kuin ne toisivat hänet takaisin merkitykselliseksi ja korvaisivat äsken koetun mitätöinnin tunteen. Veljen kädet liikkuvat nopeammin kuin tavallista, mutta ääni pysyy vakaana.

"The tour in Germany was solid. While Jace didn't pass the first round, I qualified in three of them and placed twice-"

"One moment of success doesn't balance a year of mediocrity," Kenneth keskeyttää, ääni yhtä viileänä kuin aikaisemmin, mutta nyt siinä on mukana jotain kalvavaa tai tyyntä pettymyksen sävyä.

Micahin ilme leviää kuin hämärä valo huoneeseen. Hartiat valahtavat alas ja katse menettää tutun pilkkeen niistä, suu kääntyy alaspäin ja kulmat tiukentuvat samalla, kun vihko sulkeutuu hänen edessään lähes huomaamattomalla äänellä. Veljen suu pysyy hetken auki löytämättä sanoja. Katse, joka haki vielä äsken tunnistusta, suuntautuu nyt syvälle lautaseen. 

Lausahdus tuntuu kohtuuttomalta jopa Jacen myötätuntoa puuttuvissa ajatuksissa. Sanat eivät saa hänessä iloa eikä sääliä. Vain väsynyttä varmuutta, ettei tämä asetelma tule koskaan muuttumaan.

"You're both attending the Devonport reception next Saturday."

Jace kohottaa viimein katseensa. Hän ei ole varma miksi ilmoitus osuu raskaammin kuin pitäisi. Ehkä siksi, ettei se ole ehdotus.

"What's it for?"

"Networking." Kennethin ääni on kuiva. "Devonport Group is aligning with clients in the energy sector an they want to meet people who matter."

Sana matter painuu pöydän pintaan kuin sinetti. Se tulee hitaasti ja painokkaasti, eikä kumpikaan veljeksistä pysty väistämään Kennethin raskasta katsetta vuorollaan. Se ei jätä tilaa kieltäytymiselle. 

Micah nyökkää heti, asteen liian nopeasti, asteen liian kiinnostuneena. "Formal?"

"Tuxedo. No exceptions."

"Is it the sort of event where we smile and don't speak unless spoken to?" Jace kysyy äänessään kuivaa huumoria vaikka tietää, ettei kukaan hymyile. Puhelin värähtää hiljaa hänen puvuntakkinsa taskussa. Hän ei tohdi katsoa sitä.

Kenneth ei vastaa heti. Hän jatkaa ateriaansa kuin olisi sanonut jo kaiken tähdellisen, ja kun hän viimein puhuu, äänessä ei ole iloa vaan vaaran sävyjä.

"It's is the kind of event where the wrong word, the wrong attitude and the wrong impression can cost more than you're worth. So you'll smile, you'll be charming, you'll make conversation about horses and business and whatever else they want to hear. And you'll remember that everyone in that room will judge me by how you behave."

Jace ei vastaa. Hän ei viitsi kysyä keitä varten juhlissa pitää esiintyä. 

Hän vilkaisee äitiään, joka pyyhkii sormiaan lautasliinaan, siististi ja kiireettä. Toinen käsi sivelee vesilasin pintaa yhdellä sormella, ilmeensä jotain tyytyväisyyden ja rauhallisuuden sekoitusta. Äiti hymyilee - hennosti ja tyytyväisenä - aivan kuin keskustelu olisi ollut miellyttävää, jopa tärkeää.

"I'll have your things sent to your apartment," hän sanoo. 

Jace ei vastaa. Katse palaa takaisin liljoihin. Kukat ovat taipuneet aavistuksen liikaa maljan reunan ylle. Varret kaartuvat pois pöydästä, aivan kuin nekin etsisivät suuntaa jossa saisivat hengittää.

Ilma kentällä tuntuu sähköiseltä, ihan kuin edellisen kolmenkymmenenkahdeksan osallistujan jokaisesta suorituksesta on jäänyt pieni ripaus jännitystä tai voitonhimoa tai toivetta jälkeensä. Tuuli ei juuri liiku ja silti jokin tuntuu värähtävän ilmassa, jokin minkä voi melkein hengittää keuhkoihin. Lämpö hohkaa kentän reunoilta, nostaa kevyen pölyn pintaan ja saa varjojen rajat näyttämään teräviltä.

Jace Leicester ratsastaa radalle hiljaisesti. Sormet naputtavat satulan etukaarta ja sen rytmi on vailla melodiaa. Adrenaliini ei nouse päähän samalla vauhdilla kuin viimeksi, vaan tällä kertaa se pysyttelee tiukasti rintakehässä, jyrää keuhkot matalaksi ja sykkeen niin täsmälliseksi, että Jace voisi kellottaa sen halutessaan. Ratsastuskäsineet narahtavat rennosti Jacen puristaessa ohjia tiukemmin sormissaan. Ne ei kiristy jäykiksi vaan pysyvät juuri sopivan taipuisina, että hän voisi reagoida pienimpäänkin jännitteeseen Jinin suussa tai lapojen liikkeessä.

Mies ei katso taakseen, ei katsomoon tai varikkoon, jossa tietää Dochaksen seisovan. Jace hengittää sisään ja ulos ja nojaa sitten kevyesti eteenpäin, johon Jin vastaa siirtymällä raviin. 

Ori ei kiirehdi, mutta runko tuntuu jousen lailla jännittyneeltä - kaikki energia tosin vielä hallitusti sisällä. Korvat liikkuvat vuoroin kentälle, vuoroin yleisön suuntaan. Asento on suora, takajalat kerättynä ja kaula pyöreänä. Ensimmäiset sekunnit tuntuvat harmonialta.

"Alright," Jace kuiskaa hiljaa. Jin ei vastaa kuten ei ole tapanakaan, mutta mies tuntee pienen painonsiirron sen lavoilla mikä kertoo kaiken oleellisen. Orikin on valmis.

Starttimerkki kilahtaa. Jinin liike muuttuu välittömästi. 

Jalat iskevät maahan määrätietoisesti ja askel nousee korkealle. Ensimmäiset esteet nousevat vastaan nopeasti, mutta Jace on jo nähnyt ne kuusi kertaa ratakierroksen yhteydessä, ja on painanut mieleen vaaditut rytmit, kulmat ja reitit. Kartta piirtyy tarkasti hänen mieleensä. 

Jin tosin lukee niitä omalla tavallaan ja mies antaa tilansa sille.

Ensimmäinen este tulee helpolla linjalla, pitkällä lähestymisellä ja leveällä tolppamaisella esteellä. Ratsukko osaisi hypätä sen vaikka silmät kiinni - ja nyt niiden ollessa auki, kaikki tuntuu vähän liiankin kirkkaalta. Jace pitää katseensa visusti edessään kunnes este on ylittymässä ja hän suuntaa huomionsa automaattisesti seuraavaan. Hypyn jälkeen laukka alkaa lähes huomaamatta, keveästi, mutta tiiviinä, ja maa jää heidän alleen. Laukan tahtiin hengittäminen tuntuu ainoalta asialta, mikä pitää ratsastajan kiinni kehossaan. Muutoin hän voisi unohtua kokonaan sen keinuntaan.

Kolmas kaarre. Viides este. Uusi linja, ponnistus hieman kauempaa kuin harjoituksissa. Jin liitelee sen yli ja Jace tuntee painottomuuden tunteen vatsassaan, vaikka pysyykin tasapainossa. Rytmi on kohdillaan. Mies laskee askeleet, vaikka enemmän hän tuntee ne - sekä satulan alla elävän voiman, joka vie heitä määrätietoisesti eteenpäin. Käännökset eivät ole täydellisiä, mutta ovat tarpeeksi teräviä ratsukolle mahtuakseen vaadittavaan linjaan. Jace istuu mukana, mutta johtaa samalla jokaisella askeleella. Jinin etujalat nousevat maasta irti puhtaasti, selkä kaartuu ja laskeutuminen on pehmeää. Hengitys ei katkea.

Tällä tyylillä he jäisivät hyvin aikarajan sisälle.

Yhdeksännen esteen kohdalla Jin imee esteelle jo ennen Jacen apuja. Hän myöntää puoliverisen päätökselle luottavaisesti, ja vaikka puomi kolisee kavioiden alla, he jatkavat matkaansa kuin mitään ei olisi tapahtunut. Jace antaa orin päättää linjan senkin jälkeen, ja Jin valitsee leveämmän kaarteen itsenäisesti mutta logiikalla - ihan kuin varjoissa olisi jotain mitä Jace ei näe.

Viimeinen este tulee vastaan yhtä nopeasti kuin ensimmäinenkin. Se on pitkän linjan päässä istuva kirkkaanoranssi okseri, johon on helppo heittää viime hetken kiriä. Jace ehtii nähdä sen reunalla vilahtavan viininsävyisen huivin, muttei anna asian koskettaa mieltään enempää. Paino siirtyy vasemmalle, ohjat tasataan ja kulma uusiutuu. Jace tuntee orin arvioivan lähestymistä. Hän pysyy osaltaan hiljaa. 

Jin pärskähtää, hyppää, venyy juuri niin kuin pitää. Hyppy on pyöreä ja laskeutuminen pehmeä. Kirjava häntä huiskahtaa laskeutumisen jälkeen, ihan kuin takajaloissa olisi edelleenkin liikaa energiaa. Laukka jatkuu, mutta hidastuu kahden askeleen jälkeen, ja Jace antaa ohjien pidentyä ja Jinille tilaa hengittää samalla liu'uttaen sormiaan orin hikisellä kaulalla kiitokseksi sujuneesta radasta.

Yleisön suosionosoitukset jää tasaiseksi huminaksi miehen korvien ulkopuolelle, mutta nappaavat sen keskeltä kuitenkin Dochaksen huudon.

"That's it, lad!" Valmentajan ääni halkoo ilmaa. "That's exactly it."

-------------------------------------

22:42 - Château Lavande, after party

Juhlatilan seinät hohkaavat lämpimässä valossa. Kristallikruunut heijastavat kattopalkkien välistä laskeutuvaa iltaa, ja jossain nurkalla soiva musiikki muuttuu tanssin hitaasta tahdittomaksi. Jace nojailee raollaan olevan ikkunan kaiteeseen, tumma puku harteilla tyylikkäästi istuen ja kravatti huolettomasti löysättynä. Yksi käsi on puvun housujen taskussa ja toinen pyörittää sormissaan samppanjalasia, vaikka juoma on ehtinyt menemään jo epämiellyttävän haaleaksi.

Kahden tunnin aikana hän on käynyt läpi tarpeelliset kohtaamiset sponsorien, kilpailijoiden ja alan muiden tunnettujen nimien kanssa. Sanonut oikeita asioita, kuunnellut, hymyillytkin ja siirtynyt sitten pois kun keskustelu käy tarpeettomaksi. Illanvietot, erityisesti kilpailuiden jälkeiset juhlat, ovat täynnä sosiaalista esiintymistä: kehumiset, flirttailut, vertailut, verkostojen rakentamiset - kaikki tuntuvat asteen liian teeskennellyiltä.

Jace vieroksuu pinnallisuutta. Hän inhoaa small talkia, kun ei voi ohjata sitä sellaiseen suuntaan mikä hyödyttäisi häntä. Energia tuntuu valuvan hukkaan.

Silti hän tunnistaa tilanteen tärkeyden maineen ja imagonsa ylläpitämiseksi. Näkyvyys on aina ollut oma osansa kisauralla etenemisessä.

Ja salissa on ollut moniakin tuttuja kasvoja. Kilpailukumppaneita. Järjestäjiä. Ihmisiä, jotka ovat onnittelemassa tuloksista tai vertailemassa suorituksia. Jace nyökkää niille, jotka tulevat tarpeeksi lähelle, muttei varsinaisesti etsiydy kenenkään seuraan ellei Dochas satu olemaan läheisyydessä. 

"Not your kind of crowd?" Ääni kuuluu oikealta, lempeänä ja huomaamattomasti värähtäen.

Pienellä pään käännöksellä Melodi ilmestyy hänen näkökenttäänsä lyhyen matkan päähän - niin, ettei vaikuta tunkeilevalta, mutta tarpeeksi lähellä koskettaakseen Jacen hihaa niin halutessaan. Valkeaan ja vaaleanpunaiseen sekoittunut, helmaan asti valuva satiinimekko näyttää huolella valitulta, joskin ei yltiöpäisen koreilevalta muttei silti näkymättömältäkään. Mustat hiukset on aseteltu tarkasti päälaelle avaamaan näkymää paljaalle kaulalle ja ohuille solisluille. Huoliteltu ja vahvasti meikattu kokonaisuus saa hänet näyttämään yhtä aikaa vanhemmalta ja pehmeämmältä kuin jaba-alueella aiemmin. Siinä ei ole jätetty mitään sattuman varaan.

Jace näkee pientä hermostuneisuutta naisen silmien takana mitä ei ole tarkoitettu hänen nähtäväksi. Tyyni, itsevarma ja aurinkoinen ilme heijastuu sen sijaan kasvoilta. Jace ei vastaa kysymykseen heti. Mekon helma liikahtaa hennosti, kun Melodi siirtää painoaan jalalta toiselle. Kädet ovat sivuilla näkyvillä, ei piilossa eikä keimailemassa, vaan rennosti levossa. Sävyssä on kuitenkin jotain uutta ja sormissa kytee jännitys.

Melodin läsnäolo ei ole sattumaa. Ei ole vaikeaa nähdä mitä Melodi hänestä ajattelee. Jace on huomannut aiemminkin miten tämä katsoo häntä - lyhyesti, mutta toistuvasti, ja mistä on helppoa olla sanomatta mitään. Olemus, joka jää turhan usein hänen läheisyyteensä ja lyhyet yritykset sanoa jotain valmennusten jälkeen. Mitään sellaista ei ole kuitenkaan tapahtunut, mikä olisi vaatinut mieheltä reagointia. Melodi on ollut kohtelias, melko lahjakas ja sopivasti näkymätön, eikä missään niistä ole ollut Jacelle mitään hyötyä.

Hän ei siis ole aiemmin antanut ajatukselle arvoa, mutta tänä iltana ei ole enää mitään, mikä vaatisi hänen huomiota. 

Jace antaa katseensa siirtyä takaisin saliin. Tanssilattia on puolityhjä, musiikki muuttunut rytmiltään taas pehmeämmäksi. Huolellisesti tuotetut taustasävelmät soljuvat pitkin marmorilattiaa kuin tuuli.

"No," hän sanoo lopulta ja kääntyy hieman Melodin suuntaan. "Everyone wants to be seen but not noticed."

Tyttö ei vastaa siihen. Kommentti ei taida olla hänelle täysin selvä, eikä hän varmaankaan halua sen näkyvän. Sen sijaan Melodi katsastaa ensin lattiaan ja sitten häneen, ja hymyilee kevyesti, yrittää piilottaa jonkunlaista epämukavuutta eleessään tai kiusallisuutta ilmapiirissä, kuin ei olisi täysin varma miksi alun perin lähestyikään. Mutta haluaa kuitenkin jatkaa harvinaista mahdollisuuttaan dialogiin.

"You looked different in the warm-up," hän sanoo hetken päästä. "Focused, but... lighter."

Jace ei vastaa. Katse pysyy musiikin suunnassa, korvat nappaavat pehmeitä sointuja jotka ovat hänenkin viululleen tuttuja. Ympärillä liikkuu ihmisiä, mutta yksikään ääni ei yllä kunnolla heidän väliin.

Milloin Melodi on viimeksi sanonut hänelle mitään mikä ei liity askelmäärään, estekorkeuteen tai kellonaikaan? Kommentin vilpittömyys on mittakaavassa sivuseikka, sen sijaan tärkeämmältä tuntuu tietää, mikä Melodia motivoi tässä hetkessä. Mitä Melodi haluaa - tai tietääkö hän sitä itsekään? Vai toivooko hän Jacen täyttävän sen tyhjän kohdan puolestaan? Ei kovin käytännöllistä. Miksi nyt?

Miehen naamalla täytyy näkyä jokin tunnistamaton ilme tai ei ilmettä ollenkaan, sillä Melodin mekkoa hivelevissä pieniliikkeisissä sormissa näkyy taas häivähdyksiä epävarmuudesta tai hermostuneisuudesta. "Did I say something wrong?" Perään heitetty kysymys vahvistaa huomioita.

"No."

Jace ei tiedä onko Melodissa lähemmän tutustumisen arvoa edelleenkään, mutta tytöllä on selkeästi jokin motiivi lähestyä Jacea yksin ja rikkoa näin miltei kaksi vuotta kestänyt normi. Kuinka pitkään tuo päätös kestäisi? Uteliaisuus tuntuu uudelta ja asteen vieraalta.

Mutta kenties ei täysin hyödyttömältä.

"Melodi," Jace sanoo hiljaa. Juomalasin hän laskee ikkunalaudalle ja suoristaa selkänsä, ei kuitenkaan suurielkeisesti tai erityisen dramaattisestikaan. Liike jättää kädet vapaiksi.

Tyttö kääntyy häntä kohti kasvoillaan ilme, joka ei ihan tiedä mitä odottaa.

Jacen ääni pysyy tasaisena. "Wanna dance?"

Jace seisoo yhä portailla, kun pieni höyry nousee hänen käsissään olevasta kahvikupista ja taustalla Jinin lähenevä kuljetusauto saa vihdoin muotonsa. Laverdiere Manoir on ääriään myöten täynnä, pikkutraktorikin käynnistyy jossain lähempänä areenaa ja moottori yskähtää kaksi kertaa ennen kuin tasaantuu. On siis ihme, että kuljetusauto onnistui varastamaan Jacen huomion ylipäätään. Kaiken taustalla kuuluu ranskankielisiä huudahduksia, joiden sävy kertoo enemmän kuin sanat: joku on myöhässä, joku unohti jotain, joku ei ole vieläkään tyytyväinen järjestelyihin. 

Se jokin, mikä tekee paikasta virallisen - suurkisojen kaltaisen - on selkeästi laskeutunut Laverdiere Manoirin ylle.

Kello lähentelee kahtatoista ja päivän päätösluokkiin on enää muutama tunti aikaa. Puiden varjot ovat harvassa. Ilma on vielä viileä, mutta lupaa lämpöä. Jace tuntee sen poskissaan ja keuhkoissaan, kun hän lähtee harppomaan tallikortteleiden halki parkkipaikan suuntaan. Juuri saapunut traileri näyttää pieneltä ja yksinäiseltä suurien kisarekkojen keskellä. 

Jace odottaa kärsivällisesti auton löytävän sopivan paikkansa ja vasta kun moottorin hurina lakkaa ja punaiset takavalot häviävät näkyvistä, hän alkaa laskemaan lastaussiltaa. Jinin valkoiset jalat ilmestyvät varjoista ja autosta hypännyt kuljettaja perääntyy puolikkaan askeleen kohteliaisuudesta. 

Jace sukeltaa trailerin sisään etupuolella olevasta ovesta. Jinin pää on ensimmäisenä vastassa, sitten kaula ja lopulta koko tumma runko. Ori näyttää matkustaneen hyvin, ja kuljettajan sanomatta jääneet kommentit vahvistavat tätä oletusta.

Purkaminen sujuu ilman draamaa. Jin ei riehaannu eikä kieltäydy lastaussillalla kuten oli joskus ennen tehnyt, vaan peruuttaa suoraan ulos kuin kuuluisi juuri tähän maisemaan. Se seisahtaa hetkeksi ilmaa haistellen ja jatkaa sitten kävelyä Jacen vierellä sellaista rutiinia ja säyseyttä edustaen, että Jace joutuu tarkistamaan kahdesti onko ori oikeasti hänen omansa.

Ehkä se tuntee jotain. Ranskan rauhaa, kisapäivän painottomuutta. Tai ehkä se vain aistii Jacen mielenlaadun - eikä toisinpäin kuten joskus.

Kaksikko liikkuu parkkipaikalta varjojen ja valojen lomassa lähelle pystytettyä jaba-aluetta kohti. Ilmassa leijailee hento, kitkerä aromi - laventeli laajoilta laventelipelloilta, pöly, hiki ja kuivien heinien sekoitus. Kisaa on edeltänyt pitkä matkustuspäivä kummallakin ja Jace tuntee kehonsa asteen väsyneeksi, mutta mielensä onneksi virkeäksi. Hiekka rasahtaa kengän alla kun hän painaa askeleen toisensa eteen. Katse siirtyy tallikorttelin maisemaan - valkoinen kangasteltta lepää tyynenä taustalla ja sen yläosassa lepattava violetti viiri värisee kevyesti tuulessa. Kaarien takaa kohoaa katsomo, derby-kenttä ja kentän reunalle on tuotu tuoreita esteitä: laakeita, valkeaa puuta, hillitysti kultaa. Katse jää hetkeksi mittailemaan niitä kuin varmuuden vuoksi, vaikka hän tietää ettei vuoronsa alkaisi vielä hetkeen.

Jaba-alueelle johtava reitti on leveä ja kiireinen. Purkutiimit kulkevat letkassa, varusteita ja hevosia virtaa sisään ja ulos alueilta tasaiseen tahtiin. Muut kilpailijat näyttävät väsyneiltä, mutta liikkeissään tottuneilta. Kaikessa näkyy järjestys, ja se järjestys tuo rauhaa myös Jacen mieleen.

Kisajärjestäjien henkilökunta pyörii varikkotilojen laitamilla tuttuun tapaan. Yksi ojentaa nimikylttiä, toinen kysyy eläinlääkäripassia. Jace ei kaipaa small talkia, mutta kuittaa vaadittavat kohdat silti moitteetta. Dochas on hoitanut suurimman osan virallisista valmisteluista eikä Jacen tarvitse kantaa mitään mukanaan. Paperit on jo toimitettu, paikat etukäteen sovittu ja osoitettu. 

Jacen täytyy vain olla paikalla.

Reitin varrella kaksi nuorempaa kilpailijaa vaihtaa hiljaa paikkoja lastaussillalla. Toisen käsissä on suitset ja toisen sylissä kypärät. He puhuvat ranskaa, mutta sana "Leicester" kantautuu selvästi ilmassa. Jace ei käännä päätän. Hän antaa kuiskauksien lipua tuttuun tapaan ohitseen.

Vuosi sitten kukaan ei vielä tiennyt kuka hän oli, mutta nyt katse ihmisten silmissä on muuttunut. Jossain katseissa on tunnistusta ja joissain varausta. Yksi groomi nyökkää kohteliaasti. Toinen seuraa silmillään asteen pidempään kuin on soveliasta. Jace on jo tottunut siihenkin.

Misangin tallille nimetty jaba-alue on merkattu siististi. Siistit on myös rakennetut karsinat: pehmustetut seinät, turpeinen pohja, vesiautomaatit. Oveen ripustettu tervetulokassi namuilla ja kulho täynnä porkkanoita. Jace vie orinsa sisään rauhallisesti ja antaa sen pyörähtää kerran ympäri, tarkistaa veden, heinäverkot ja vetää sitten oven kiinni perässään.

Viimein hän hengähtää.

Naapuritilassa Dochas kuuluu puhuvan matalalla äänellä jonkun kanssa. Melodin Jace huomaa istuvan jakkaralla, säätämässä satulahuopien kanssa ja tarkistamassa varusteitaan kuin olisi paikalla jo toista viikkoa. Nuori nainen vilkaisee Jacen suuntaan ja tarjoaa pienen, asteen sulkeutuneen hymyn tervehdykseksi. 

"Vous êtes prêts?" joku kysyy Jacelta - kisajärjestäjä ehkä, tai eläinlääkäri. Dochas ilmestyy karsinasta ja vastaa siihen hänen puolestaan, nyökäten. Jace ei liity siihen keskusteluun ennen kuin järjestäjä lähtee paikalta ja Dochas suuntaa huomionsa vuorostaan häneen.

"Morning, champion."

"Haven't been called that since August," Jace vastaa, eikä tarkoita sanoillaan liikaa. "Unless you meant yourself, since technically, I'm not a champion."

Dochas virnistää. "Just an auspicious thought, if you will."

"How was Belgium?" Jace kysyy, ja vilkaisee samalla tammaa, joka kurkistaa Dochaksen takaa karsinastaan, valkoinen harja moitteettomasti letitettynä.

Yllättäen, Melodi on se, joka paikaltaan vastaa. "Pretty good. We both qualified and brought back more ribbons than I packed for." Nainen nyökkää pienesti, muttei yritäkään peittää tyytyväisyyttään naamaltaan. 

"More like cleaned out the prize table entirely," Dochas heittää yhtä tyytyväisenä. "Had to stop her from adding one to customs declaration."

Melodin nauru kaikuu heleästi heidän keskellään. "Not my fault they gave us a few extras on the way."

"Few?" Dochas murahtaa. "You cleared the whole damn table."

Jace hymähtää vuorollaan. Hän on vilpittömästi tyytyväinen heidän puolestaan. Heidän menestyksensä ei vähennä hänen omaansa - se vain muistuttaa millä tasolla Jace haluaa pysyä.

Mies tuntee värähdyksen ilmassa ja seurueen hyväntuulinen keskustelu oitis katkeaa. Hän huomaa vanhemman miehen ohittamassa heidät reitillään, ja kun tummat silmät kiinnittyvät Jacen omiin, hän pysähtyy paikoilleen. Harmaat hiukset pilkistävät lippalakin alta, mutta mies ei näytä viittäkymmentä vanhemmalta. Hänen vaatteissaan on juuri sen verran rahaa, että se on tarkoitettu nähtäväksi. Rento pikeepaita, ratsastushousut, logo jolla on historiaa. Kasvot ovat liikkumattomat eikä hän tervehdi heitä, mutta metrin päähän pysähtynyt mies mittaa Jacea kovalla katseellaan päästä varpaisiin.

Ilma tiivistyy käsinkosketeltavasti heidän välillään, ja vaikkei se varsinaisesti tunnu uhkaavalta, siinä tuntuu kuitenkin tarkoitusta. Suu vetäytyy piirteettömään ilmeeseen, mutta pieni sävy riittää kertomaan oleellisen: mies tunnistaa Jacen.

"You're Leicester's kid, aren't you?"

"One of them." Jace ei korjaa nimellä, ei hymyile eikä tarjoa kättään.

Mies siristää silmiään. "You are the wildcard winner last year."

PJ täydentyy sanoihin sanomattakin. 

"We were," Jace korjaa, ja vilkaisee nopeasti Jinin karsinaan.

"Didn't think you'd hold up a whole season after that." Äänessä on enemmän sävyä kuin sisältöä. Selvästi tarkoitus ei ole keskustella.

Jace kohottaa kulmiaan. "We try to keep the disappointments seasonal."

Pieni hiljaisuus velloo nuoren kilpailijan sanojen jälkeen. Mies vilkaisee myös Jinin karsinan suuntaan, Jin tuskin sen varjoista näkyen. Siniset silmät kytevät siellä kuitenkin piilossaan, valppaana, katse kiinnittyneenä johonkin kauempana - ilman epävarmuutta. Vaikka Jace ei näe sitä, hän näkee sen silti.

Vanhempi mies nyökkää kuin olisi jo nähnyt kaiken tarpeellisen ja kävelee sitten pois sanaakaan sanomatta.

Jace ei jää katsomaan tämän perään. 

"Friend of yours?" Dochas kysyy, selkeästi hänkin aistien tiivistyneen ilmapiirin.

"Hardly," Jace vastaa. Hän ei ole varma onko joskus nähnyt miestä, ehkä kisaradalla tai radan reunalla. Kenties ollut isokin nimi joskus kisalistoilla ja tehnyt kovaakin tulosta vuosia sitten. Nyt yrittää tehdä sen uudelleen, ehkä. Katse ei ollut utelias vaan arvioiva. Punnitseva.

"Guess the old guard's taking notice," Melodi huomauttaa, tai toteaa ilman ivaa. Jace ei tarkalleen tiedä mitä hän tarkoittaa. "You're not the surprise anymore."

Hän ei vastaa heti vaan katsahtaa reitille, jossa mies oli hetki sitten seissyt, ja ajattelee kuinka tämä on se osa mitä hän ei ole osannut odottaa. Että toiset alkavat pitämään häntä uhkana.

Ajatus ei pelota häntä, Jace huomaa, eikä tunnu edes vieraalta vaikkei aikaisemmin ole varsinaisesti ajatellut asiaa. Mutta ehkä hänen pitäisi tulevaisuudessa kiinnittää siihen tarkempaa huomiota.

Hän henkäisee ja tuntee ilman lämpimänä keuhkoissaan. Jin on levännyt hyvin ja hän itse on nukkunut yllättävän rauhallisesti. Ja vaikka kisat eivät ole vielä alkaneet, jokin hänen sisällään tuntuu olevan jo liikkeessä.

"Good," hän sanoo hiljaa, lähinnä itselleen.
"Let them look."

Jace on tottunut lentokoneiden ääniin. Moottorien vaimea humina suodattuu hänen tajuntaansa tasaisena taustaäänenä, minkä rytmiin keho on tottunut jo huomaamatta. Jylinä ei ole häiritsevä vaan säännöllinen, tyyni ja muistuttaa enemmän sykettä kuin melua. 

Istumapaikka 11A on kaukana oikean siiven edessä. Business luokka tarjoaa hänelle häiritsemätöntä rauhaa ja on juuri sitä, mitä mies nyt kaipaileekin. Hän istuu ikkunapaikalla, käsivarsi nojaa kyynärpäätä ikkunasyvennyksen pintaan ja otsa painuu silloin tällöin kevyesti ikkunan reunuksia vasten. Katse on kiinnittynyt samaan kohtaan siiven kärkeen, jossa valo taittuu niin kirkkaasti että silmät saattavat siristyä huomaamatta. Alhaalla pilvet rullaavat maitovaahdon lailla ja jossain niiden alla, muutaman tunnin päässä, odottaa Ranska.

Champion de la Lavanden finaali.

Jacen ajatukset eivät ole aivan vielä Ranskassa, vaan edelleen lähtöportin tuolla puolen. Hän ei ole puhunut paljoa koko aamuna. Dochas, Melodi ja loput heidän perheestä olivat lähteneet jo viikkoa aikaisemmin matkaan, ensin Belgiaan Power Jumpin kvaalikilpailuhin ja sieltä suoraan Ranskaan. Jacea ei haittaa, melkein parempi näin päin, sillä hän ei olisi jaksanut selittää kasvoilleen jähmettynyttä tyhjyyttä tarkkasilmäiselle valmentajalleen. Ennen Misangien lähtöä viimeisessä kisatreeneissä Dochas oli taputtanut häntä olalle ja antanut tiiviit ohjeet seuraavalle omatoimiviikolle. Sen jälkeen päivät olivat hiljentyneet miltei aavemaisesti.

Jinin kuljetusauto oli lähtenyt matkaan eilen, ja ajatus orista yksin, oudossa ympäristössä, ei jätä häntä edelleenkään rauhaan. Tunne on perätön - Jin on itsenäinen ja jopa suosii yksinoloa enemmän kuin seuraa. Mantereiden väliset kisamatkat alkavat olemaan hyvää vauhtia jo arkipäivää, eikä ori ole vielä osoittanut ottaneensa turhaa stressiä niistä. 

Silti Jacesta tuntuu kuin heidän yhteys olisi koetuksella.

Hän miettii, onko tuo yhteys ylipäätään olemassa vai vain hänen omaa toivettaan. PJ:ssä se oli tuntunut hetken todelta - radan keskellä, kun Jin oli kantanut häntä kuin heidän sydämensä olisi ollut yhtä. Kun ori oli hypännyt viimeisen esteen ja Jace oli tuntenut palapelin napsahtaneen viimein oikeaan paikkaansa.

Tosiaan, viime kauden jälkeen hänen ympärillään oli ollut hiljaista vain hetken.

Power Jump oli tullut yllätyksenä kaikille - vähiten tosin itselleen. Hän oli tiennyt mihin he Jinin kanssa pystyisivät yhdessä, tasan ja tarkalleen, tai hän ei olisi ottanut sellaista sokeaa loikkaa tuntemattomaan. Kutsuvierasluokan voitto on kulkenut heidän mukanaan näkymättömänä tunnusmerkkinä ja hetken se oli ollut mitä se oli - kaulaan ripustettu voittajan seppele. Nyt? Enemmänkin vaakuna, jota kaikkien oletetaan kumartavan - tai haastavan. 

Uusi, vaarallinen nimi pitkäksi käyvään haastajalistaan. Katseet ovat nyt tiukemmin hänen niskassaan, eikä pelkästään ystäviltä ja tutuilta, vaan niiltäkin, jotka aikaisemmin eivät olleet nimeä huomioineet. Tuntematon nimi oli ollut Jacen etu, jolla hän saattoi yllättää. Nyt hänen odotetaan yllättävän taas uudelleen - yhtenevillä tuloksilla ellei jopa paremmin. Isommilla esteillä, vaikeammilla radoilla. Nopeammilla ajoilla.

Mies ei aivan odottanut paineen tuntuvan tältä, tai että se ylipäätänsä tuntuisi. Tietenkään Jace ei ollut naiivi. Hän arveli sen tulevan, muttei näin äkillisenä, kokonaisvaltaisena painona hartioillaan. Ihan kuin voitto olisi ollut heidän ensimmäinen myönnetty lupa vaatia tuloksia. Ja nyt kaikki odottavat heidän nousevan lentoon joka kerta, kun aika lähtee rullaamaan starttimerkistä. Ihmiset eivät enää kysyneet miten menee, vaan mihin tähtäät seuraavaksi.

Ei enää: "Onko siitä hevosesta oikeasti kansainväliselle tasolle?" Vaan: "Mihin te vielä pystytte?" 

Siltikään Jace ei tunne oloaan hermostuneeksi. Tai ehkä hän on - mutta tunne on erilainen kuin aiemmin. Hänen ei tarvitse paeta sitä, eikä piilotella sitä painuneessa ryhdissään tai epätasaisessa hengityksessä. Jännitys ei ole samaa kuin ensimmäisessä Power Jumpissa tai kun Jin ei suostu enää vastaamaan edes pohkeisiin. 

Tämänhetkinen tunne on... valppautta. Tarkkaa, päättäväistä keskittymistä. 

Jace siirtää painoaan selkänojalla ja nostaa toisen jalkansa hieman koukkuun. Koneen lattia tärisee hennosti, mutta se ei häiritse. Valo värähtää hetkellisesti. Hän on matkustanut tusinan kertaa, useammin kuin moni ikätoverinsa uskaltaisi edes toivoa, ja lentokoneet ovat tulleet hänelle tutuiksi samalla tavalla kuin kisakenttien puomin kolahdus tai Jinin satulan narahdus.

Jin. Häneen nuoren kilparatsastajan ajatukset tuntuvat alituisesti vetävän. Mielikuvat ovat tummassa karvassa, sähäkässä liikkeessä ja pärskähdyksissä, joita Jin päästää ensimmäistä estettä lähestyessään. Kuinka Jin joskus liikahtaa ennen kuin Jacen ajatuskaan ehtii edes loppuun. Ori on yhtä paljon arvoitus kuin alussakin, muttei enää samalla tavalla kaoottinen, mahdoton ongelma, vaan johdonmukainen kaava. Jace on käyttänyt julmetusti aikaa sen tutkiskelemiseen ja pystyy viimein sanomaan, että tietää mistä narusta vetää ja milloin olla vetämättä ollenkaan. Heidän yhteinen kielensä ei ole vieläkään täydellinen, mutta kuukausi kuukaudelta se tuntuu yhä enemmän heidän omaltaan.

Kaksinpuolista luottamustahan se on - eikä sitä tarvitse sanoa ääneen: se tuntuu jokaisessa pysähdyksessä ja jokaisessa lähdössä. Kytemässä kuivien lehtien alla - vartomassa sopivaa hetkeä roihahtaa liekkeihin. 

Nuo kekäleet sylkevät kipinää juuri sen verran, että Redin ehdotus - tai pikemminkin Kennethin määräys - jää taka-alalle. Jace ei ole unohtanut, muttei asia tunnu enää kolhivan samalla tavalla. Redin sanat uhkuivat aikansa: What are you willing to lose?  Mutta nyt Jace on alkanut kysymään toisin päin. What are you willing to keep? 

Jace on löytänyt vastauksensa ratsastaessa sekä hetkissä, jolloin Jin kohtaa hänen katseensa. Kun heidän askeleensa rullaa tahdissa ja ulkopuolinen maailma unohtuu kokonaan. Hän on valinnut jäädä satulaan, valinnut kilpailla. Suunnitelmat, harjoitukset, toiminnat, liikkeet, kilpailut. Noissa osissa hän tuntee viihtyvänsä oikeasti. 

Ja isä voi kaivertaa testamenttinsa vaikka kivitauluun, mutta Jace ei pysähdy katsomaan mitä kohtaa hänen nimensä koristaa. 

Hän liikauttaa nilkkaansa, ravistaa hieman jalkojaan ja nojaa lopulta rennosti taaksepäin. Ikkunan takana pilvet alkavat hälvetä ja maan väri vaihtuu jäänsinisestä utuisen vihreään. Koneen liike tuntuu pehmeän tasaiselta. Käsinojan muovinen pinta on hieman tahmea, eikä sekään haittaa.

Jace sulkee hetkeksi silmänsä ja näkee mustuudessa Jinin askelmia. Ajattelee ranskalaisen kentän pohjaa, aurinkoa katsomon takana, muita kilpailijoita ja kevyttä painetta pohkeen alla ennen käännöstä.

Jinin askelissa on tänään jotain ylimääräistä. Ei mitään silminnähtävää eikä varsinaisesti edes tuntuvaa, mutta Jace huomaa sen heti. Orin liike ei ole rullaava eikä sen selkä kanna - ja vaikka ohjat ovat kevyet, niistä puuttuu tuttu vastaus. Pahinta on, ettei se johdu edes hevosesta.

Dochas Misangin pitämä valmennusrinki on jo pitkällä. Maneesin ilma tuntuu seisovan paikoillaan ja vaaleahiekkainen pohja epäonnistuu kantamaan askeleita ja ajatuksia. Jace istuu satulassa ryhdikkäästi niin kuin hänet on opetettu - hänen sisällä kaikki tuntuu kuitenkin valuvan kuin sormien välistä. Vaikka mies on yrittänyt koota itsensä joka askeleella, mikään ei tunnu tarttuvan. Jin ei ole yhteistyöhaluinen. Onni on, ettei se ole vielä liiaksi turhaantunut Jacen onnettomasta suorituksesta ja kieltäytynyt treeneistä täysin. Ori on kaukainen, ihan kuin Jace itsekin.

Melodi kiertää toisella päädyllä voikon puoliverisensä kanssa, ja nuoren naisen siisti ja kepeä istunta melkein ärsyttää. Dochaksen tuttu harmaa siluetti seisoo keskellä kenttää. Hänen äänensä iskee ilmaa kuin ruoskanisku. "And again. With rhythm this time. We're not sleepwalking."

Jace ei vastaa. Hän ei ole vastannut vähään aikaan. Hän tekee sen mitä käsketään, mutta kehoa ja mieltä tuntuu erottavan kokonainen Grand Canyon. Kerta toisensa jälkeen Jace kokoaa Jinin laukkaan ja yrittää korjata kulmaa, mutta se sama soljuva liike, joka vielä viime viikolla tuntui löytyvän vaivatta on täysin kadonnut. Nyt kaikki tuntuu siltä, kuin pitäisi liimata lasinsirpaleita toisiinsa paljain käsin. Tehtävä hajoaa ennen kuin ehtii alkaakaan.

Dochas huokaisee - ääneen. "Your seat is collapsing again. Think tall. You're not on a couch."

Jace korjaa istuntaansa, mutta sekään ei tunnu riittävän. Jinin takaosa jää tyhjäksi kun ratsastajan istuinlihakset eivät ehdi reagoida tarpeeksi nopeasti. Kaikki tapahtuu aavistuksen liian myöhässä.

"You're holding your breath, and him. Loosen. Up."

Mies vetää kuuliaisesti keuhkonsa täyteen ilmaa, mutta sekin jää pinnalliseksi. Jin ei kanna itseään eikä ratsastajan mielikään ole mukana täällä. Katastrofin ainekset hehkuu jo ilmassa.

Vielä yksi ympyrä, vielä yksi laukkapätkä. Selkä tuntuu kuitenkin tyhjältä ja sama virhe toistaa itseään. Jinin liike jää puolitiehen ja se rikkoo tahdin, ja Jace on jo tarpeeksi liian jännittynyt korjaamaan sitä asennollaan. Pohje osuu liian napakasti. Ori singahtaa eteenpäin kuin joku olisi napsauttanut sormiaan sen korvan juurella. Kavioiden ääni jysähtää maneesin seinillä.

"Stop," Dochas sanoo kovaan ääneen. "Bring him down."

Jace pysäyttää kiihtymässä olevan puoliverisen miehen eteen ja kavioiden jylinä oitis vaimenee. Hiljaisuus laskeutuu heidän ylleen kuin joku olisi katkaissut valot. Jiniin verraten Melodin ratsu kulkee kuin villasukilla.

Dochas kävelee heitä kohti päättäväinen ilme naamallaan.

"What's going on with you?"

Jace kynsii ohjia kerran ja pitää katseensa tiukasti orin niskalla. Hän ei suostu huomioimaan lievästi tärisevää kättään ja toivoo ettei Dochaskaan pistä sitä merkille. "Nothing."

"Bullshit. You're off, completely. You're not present, your horse is frustrated and you're riding like you're being forced. This isn't you."

Huomio saa Jacen viimein nostamaan katseensa valmentajaan, mutta siinä ei ole sen enempää uhmaa kuin lämpöäkään. Tyhjyys puhuu omaa kieltä. "I'm just tired."

Dochas siristää silmiään. "Tired doesn't make you ride like you want to vanish."

Jace puristaa huulensa yhteen eikä sano mitään, ja hiljaisuus laskeutuu jälleen heidän välilleen. Jin on Jacen alla edelleen jännittynyt. Orin iho värähtelee hänen pohkeita vasten ja mies pystyy edelleen tuntemaan kuinka se olisi valmis pyrähtämään turhaantuneeseen juoksuun heti ensimmäisestä myönnytyksestä. 

"Look," Dochas sanoo, kädet yhä puuskassa. "I'm not here to babysit. If you want to slack off, do it on your own time."

Syytös herättää jotain raakaa Jacen sisimmässä. Hän ei irrota katsettaan toisesta - se tuntuisi miltei myöntymykseltä - ja hänen äänensä on kylmempi kuin vielä koskaan aikaisemmin. "I'm not slacking off."

"Then act like it. Because right now you don't look like you give a damn. And if that's true, then why the hell are you wasting both our time?"

Jace naurahtaa kuivasti. "That's what it looks like to you?"

"Honestly, yes. What do you think it looks like?"

"Like someone trying not to fall apart." Ääni on hiljainen, mutta sanat ovat terävät ja maistuvat happamilta. "So maybe you should stop barking orders and expecting miracles."

Dochas hengittää sisään harkitulla liikkeellä. Valmennettavan kärkäs kommentti ei saa hänestä irti reaktiota. Ehkä hän näkee Jacen viimein - väsymyksen hänen kullanruskeiden silmien takana ja siellä vellovat, liian painavat ajatukset. Ehkä ei. Mies ei näytä huvittuneelta eikä edes kiukkuiselta - pettymyksen merkit ovat sen sijaan paljaasti nähtävillä.

"Jace. Either you pull yourself together, or we stop here. You know the rules."

Jace pystyy vain nyökkäämään päätökselle. Dochaksen silmät saattavat huomata katkeruuden hänen kasvonpiirteissään, Jace tosin toivoo ettei niin ole ja kääntää Jinin nopeasti ympäri paetakseen maneesista. Orin korvat pyörivät vielä kierroksilla ja sen lihakset värähtelevät kireästi askelten välissä.

Tallin viileys ei lohduta. Se kietoutuu hänen ympärilleen kuiskaten lupauksia helpotuksesta, siinä silti epäonnistuen. Satula kolahtaa telineeseen vaimeasti ja jalustimien kalahdus jää leijumaan tallin käytävään. Jinin kyljet kohoilevat levottomasti hänen vierellään. Ori ei pysy paikoillaan vaan huiskauttelee häntäänsä ja painaa korviaan niskaansa hetkittäin. 

Siinäpä realistinen vastaus Jacelle siitä, miten tunti on markanpilkukkaan orin mielestä oikein mennyt.

Hän ei ole sanonut sanaakaan maneesista lähdön jälkeen eikä saa sanaa nytkään suusta. Totta puhuen hän ei oikein tiedä mitä sanoisi. Mikään ei ole riittävä vastaus selittämään treeneissä tapahtunutta, joten Jace ei edes yritä.

Harjakoppa kolahtaa seuraavana maahan. Hän ei jaksa edes korjata sitä heti. Kädet kulkevat automaattisesti orin täplikkäässä karvassa, löytävät tuttuja reittejä lavan ja selän yli, mutta kosketus ei tunnu löytävän perille. Heidän välinsä ovat poikki ja solmussa yhtä aikaa. Eipä Jace oikeastaan odota että Jin vastaisisikaan siihen mitenkään. Eikä ori vastaa.

Jace nojaa hetkeksi orin kaulaan, ja tuntee lämmön ja pienen jännitteen siinä. Hän vetäytyy taas kauemmaksi, kuin ei olisi siinä ollutkaan.

Red Leicesterin hymy vilahtaa hänen ajatuksissaan ivallisesti.

Mielessä pyörii sirpaleita viime päivistä, viikoista - eikä mikään tahdo pysyä järjestyksessä. Muistossa Redin katse muistuttaa Kennethin sanoista, mutta hänen äänellä. Sormet kiertävät teekupin korvalle hiljaa ja pehmeästi, lupaukset ja uhkaukset verhoutuen samettisiin hymyihin. Hidas bassobiitti hautautuu valssin alle.

"What are you willing to lose?"

Ajatus iskeytyy takaisin rintaan joka kerta, kun hengitys käy syvemmäksi.

Puhelin värähtää hänen taskussaan niin hiljaa, että se melkein jää huomaamatta. Ajatukset ovat edelleen muualla, mutta kädet noutavat automaattisesti huomiota vaativan laitteen piilostaan ja sormet piirtävät näytölle kuvion ajattelematta. Tulleesta sähköpostista vain otsikko on näkyvissä ilmoituksissa.

You have been invited to Power Jump 2025 - Wildcard Entry | Last Year's Invitationals Winner

Näytön valo leikkaa hämärän halki kuin kynttilälyhty. Jace tuijottaa kirkkaalla näytöllä istuvia sanoja. Hänen sydän ei hyppää eikä pysähdy. Ne ei saa Redin sanoja katoamaan tai sisällä vellovaa levottomuutta haihtumaan, mutta pieni kipinä herää jossain ja kehrää hiljaa.

"Guess someone thinks you're still worth the trouble after all."

Dochas on ilmestynyt karsinan ovelle ilman ääntä, tai ehkä Jace ei vain kuullut hänen askeliaan. Miehen selkä on hieman koukussa ja kädet taskussa, ja katseessa on ennemmin jotain tutkivaa kuin painostavaa. Jace ei vastaa heti, mutta katse nousee hitaasti vastaamaan sitä, ja vaikka silmissä on vielä uupumusta, ne kohtaavat valmentajansa suoraan. Miehet katsovat toisiaan hetken - hiljaisuus tuntuu enenmmän terävältä kuin painavalta, ja lopulta Jace nyökkää, varovasti.

"You were pushing," hän sanoo, ääni matalalla. "Too hard."

"And you were pulling away," Dochas vastaa. "Too far."

Jacen katse tippuu ristityille käsivarsille. Hän tunnustelee valmentajansa sanoja totuuden hippusia etsiskellen. Myöntää, että niitä on siellä kokonaisen dyynin verran.

"I thought I wasn't." Sanat raapivat hänen egoaan, muttei hänen ole hankala olla näkemättä virhettä toiminnassaan. Hankalampaa on keksiä, kuinka se olisi tullut korjata tai välttää.

Dochas ei reagoi heti, mutta kulmat hänen kasvoillaan pehmenee.

"Even the best slip, if no one calls it out."

He jäävät hetkeksi taas katsomaan toisiaan, mutta hiljaisuus heidän välillään ei ole enää jännittynyt. Katseita ei tarvitse kääntää pois, sillä hyväksyntä on molemminpuolista. Jace vilkaisee vielä puhelintaan - viesti näkyy edelleen siinä, kirkkaana, kutsuvana. Omanlainen tunnustus, jonka takana ei ole sukunsa nimeä tai isänsä osoittamaa paikkaa, vaan puhtaasti hänen ja Jinin yhteistyö.

"Yeah," Jacen suupieli nytkähtää ylös päin. "And I hated it."

"Good," Dochas vastaa. "That means you're still in this."

Jacen antaa hartiansa viimein laskeutua ja samalla väsymys valuu selkää pitkin jalkoihin. Hänen on kuitenkin helpompi hengittää kuin viimeiseen viikkoon. "Don't expect me to say thank you for yelling."

"I don't," Dochas virnistää. "But I'm not apologizing either."

Jace pudistaa päätään ja viimein hymykin tuntuu jäävän naaman kiinni. Se on pieni, mutta vilpitön, ja enemmän kuin kumpikaan heistä olisi olettanut päivän päätteeksi. Dochas suoristaa selkänsä ja nyökkää kohti puhelinta. "Big leagues again, yeah? You ready to set the world on fire?"

Valmentajan sanat jäävät leijumaan ilmaan kevyenä, nyt kun hetki sitten leimahtanut konflikti on saanut päätöksensä. Jacen ei tarvitse ottaa siitäkin stressiä kotiin vietäväksi, josta hän on miehelle suunnattoman kiitollinen. Hymykään ei ole vielä aivan haihtunut hänen kasvoiltaan, ja vaikka silmien alla painaa edelleen koko päivä, myös pieni lämpö on tehnyt häneen pesänsä. 

Jace kallistaa päätään ja antaa hengityksensä tasaantua ennen kuin vastaa lakonisesti. "We'll see, we've been practicing restraint."

"In that case, between you and that undersized dragon, I'm still not sure which one's more volatile."

"He kicks harder. I file it away for later." Jacen vastaus on kuiva, ehkä jopa halveksivasti huvittunut. 

Hänen ja Jinin kesken, räjähdysherkkyys kuuluu oikeasti vain toisen luonteenpiirteeseen. Mutta huumori toimii lääkkeenä juuri oikeaan kohtaan.

Jace astuu kahvilan ovesta sisään ja tuntee oitis paikan lämpimän, paahdetun kahvin ja vaniljan tuoksun ympäröivän hänet. Huolimatta talvikuukausien jäävän nopeasti taakse, ilma Sevenoaksin kaupungissa on koleaa ja harmaata - kontrasti kahvilan pehmeään lämpöön ja hienostuneeseen vaimeaan äänimaailmaan; asiakkaiden hiljaiseen keskusteluun, lusikoiden kilahteluun posliinia vasten ja taustalla soivaan hillittyyn jazziin, joka ei vaadi huomiota vaan ympäröi asiakkaansa viltin lailla.

Moni on paennut Britannian säälimätöntä ilmastoa kahvilan tarjoamaan viihtyisään ilmapiiriin, mutta Jace ei ole yksi heistä. Kahvilat eivät ole hänen vakituisia ajanviettopaikkojaan. Silti hän tietää täsmälleen minne on menossa. Vaikka VIP-osasto ei ole suuri, sen nurkkapöytä on kuin näyteikkuna ylellisyydelle ja Red Leicester istuu siellä kuin syntyperäinen valtaistuimellaan. Aurinkolasit on aseteltu huolettomasti pöydälle, sormus nimettömässä kiiltää hillitysti kahvilan lämpimässä valaistuksessa ja miehen tumma, moitteettomasti istuva takkinsa näyttää kuin se olisi juuri haettu suoraan räätälin käsistä. Jopa hänen kermanvaaleat hiuksensa, vastaleikatut ja tuuheat, näyttää siltä, että ne olisi aseteltu täydelliseen epäjärjestykseen tahallaan.

Hymykin on valmis jo ennen kuin Jace ehtii astua VIP-kylttien välistä sisään.

"Ah, finally. I was beginning to think you'd change your mind."

Redin ääni on matalahko, yhtä kermainen kuin hiuksensakin ja kuulostaa tismalleen siltä, miten Jace muistaa sen kuulostaneen kaksi vuotta sitten. Hyväntuulinen, leikkisä. Kettumaisen viekas.

Jace ei pysähdy, mutta hänen kulmansa painuvat aavistuksen. Hän pukee kasvoilleen samanlaisen etäisen ilmeen kuin kilpailujen alla, kävelee viimeiset askeleet pöytää kohti, vetää valkokultaselkäisen tuolin pöydän katveesta, tuolin jalat äännähtäen vaimeasti parkettia vasten ja istuutuu Rediä vastapäätä. Sydän lyö rinnassa raskaasti, mutta hengitys pysyy rauhallisena.

"Got caught up in traffic," hän sanoo lyhyesti ja suoristaa takkinsa hihaa. Pöytä on kulmikas, pienempi kuin hän muistaa.

Red nojautuu hieman eteenpäin ja tila heidän välillään tuntuu oitis kutistuvan. Mies nyökkää samalla kuin uskoisikin valheen. "Of course. Busy city, busy people. I took the liberty of ordering for you. Black coffee. No fuss."

Jace vilkaisee hiljakseltaan höyryävää kuppia edessään ja sitten takaisin Rediin.

"Would've been pointless to ask me first."

Toteamus saa Redin huulilla käväisemään huvittuneen, liian tietäväisen hymyn. "Exactly. Consistency, and all that."

Jace nostaa kupin reunuksilta huulilleen ja antaa nestemäisen kullan hivellä makunystyröitään. Maku on pehmeää ja täyteläistä, ja Jace tunnistaa siinä vivahduksen neilikkaa. Erikoinen lisä, joskin ei loukkaava ollenkaan. Kuuma kuppi pistelee hänen sormenpäitään. Jace nostaa huomionsa takaisin pöydän toisella puolella istuvaan sukulaiseensa, joka peilaa Jacen elettä omansa kanssa, rauhallisesti nestettään siemaisten. Mies ei katso Jacea, mutta pieni ylöspäin suuntautunut kurvi suunpielessä paljastaa tämän tietävän nuoremman tutkivasta katseesta. Ja antaa tämän myös katsoa.

Red ei ole muuttunut sitten viime näkemän. Hän on ehtinyt ylittämään kolmenkymmenen merkkipaalun edellisen tapaamisen jälkeen, mutta ikä ei näy herjaamassa hänen nuorekkaalla naamalla. Päin vastoin, viimeisetkin poikamaiset rippeet ovat kadonneet ja tilalle on jääneet selkeät, kulmikkaat piirteet, mutta silti sen verran pehmeät, ettei hänen lähestyessä varoituskellot hoksaa herätä soimaan.

Toisin kuin Kenneth, jonka jyrkkä ilme ja totinen katse saa jokaisen suoristamaan selkänsä ja miettimään sanojaan etukäteen.

Isänsä kanssa Jace osaa olla vaistomaisesti varuillaan. Redistä puolestaan hän joutui sen oppimaan.

Hiljaisuus täyttyy vain kahvilan pehmeistä äänistä heidän ympärillään. Red ei ole koskaan kiirehtinyt. Hän on aina ollut mestari odottamaan juuri niin kauan, että se saa toisen tuntemaan itsensä kärsimättömäksi - tuntemaan pakottavaa tarvetta täyttää tuo hiljaisuus. Jace ei aio antaa sitä hänelle. Hän pitää ilmeensä mitäänsanomattomana, mutta se tuntuu jopa itselleen enemmän kilpavarustelulta kuin aidolta välinpitämättömyydeltä.

Red huomaa sen tietenkin. Hän nojaa tuolissaan mukavasti taaksepäin ja silmäilee serkkuaan kuin jotain viihdyttävää, ja rikkoo lopulta hiljaisuuden kevyesti. "So, I hear you've been keeping yourself busy. That little French adventure of yours-how did it go?"

Jace vilkaisee häntä sivusilmällään ja laskee lusikan kahvikuppinsa viereen. "You watched it, you should know."

"Oh, I watched." Redin sormet rummuttavat kevyesti pöytää, rytmikkäästi, kuin musiikkia kuunnellen. Tapa, joka ei ole tapa vaan harhautus. Kuin aihe ei olisi aamulehden sääartikkelia suurempi juttu. Toisaalta ele on niin näkyvä ja nenän päällä, niin huonosti peitelty, että Jace epäilee Redin haluavan hänen ajattelevan juurikin niin. "I just wanted to hear things directly from the source."

Tapaamista ei ole kestänyt muutamaa minuuttia pidempään ja jo nyt Jace tuntee istuvansa shakkipöydän äärellä, valkoisten nappuloiden takana. Jace ei ole koskaan ollut hyvä pikashakissa, joka on epäilemättä Redin valitsema pelimuoto.

Jace ei vastaa heti. Hän haluaa harhauttaa keskustelun jonnekin muualle, mutta siinä on aina haasteensa kun vastassa istuu joku, joka tietää vastata Kahden Ritarin Puolustuksella hänen Italialaisen Pelin -avaukseensa. Ja koska kyseessä on pikashakki, Jacella ei ole aikaa jäädä hautomaan vaihtoehtoja, kuten hän mielellään tekisi. Niinpä hän tyytyy kohauttamaan olkiaan eikä väistä katsetta.

"We competed."

Redin virnistys leviää. "Concise. And how did your feral little dragon handle it?"

Pieni, tahaton hymynpoikanen käy Jacen suunpielissä, mutta katoaa ennen kuin ennättää kunnolla syntyä. Jace tajuaa virheensä vasta, kun hänen kehonsa rentoutuu asteen liikaa. Hän on ennättänyt laskemaan vaistomaisesti kätensä pöydälle ja nojaamaan hivenen eteenpäin, leuka koholla, silmät viipyen kahvikupissa. Vastaus on lähtenyt suusta ilman suostumusta. "Jin did well. Handled it like he does everything else."

"Explosively?"

"Efficiently."

Red naurahtaa matalasti.

"Now there's an understatement. Quite the spectacle, I'd even say." Mies nostaa kahvikuppinsa huulilleen, muttei vielä juo siitä. "I have to admit, I was surprised. Last time I saw you at home, you were still riding whatever horse your sponsors handed you. I specifically remember you being ferociously against being tied down to one, and now here you are, owning a four-legged fire hazard."

Jace siristää silmiään aavistuksen. Viime tapaamisen aikaan Jin oli ehtinyt olemaan vajaan vuoden Jacen projektina, eikä mies ollut vielä silloin tietenkään kilpaillut sillä. Jin ei ollut noussut edes keskustelunaiheeksi, joten edellinen varsinainen keskustelu hevosista oli käyty ennen Jinin ostoa. 

Jace nojautuu takaisin tuoliinsa, vastaustaan punniten. Hänen äänensä muuttuu pehmeämmäksi, vaikka siinä on edelleen selkeästi kulmaa.

"I didn't. Jin isn't a tie-down. He's a choice and something worth investing in."

"Oh?" Redin äänessä kuuluu aitoa uteliaisuutta. Siinä on sitä juuri sen verran tarpeeksi, että Jace unohtaa hetkeksi kenen kanssa oikein puhuu. "You make it sound like a business decision, yet I don't think that was it at all."

"He wasn't meant for everyone and people gave up on him a lot. Too much fire and too little compromise, too much of a mind of his own. Though I saw something in him nobody else did, I don't think I chose him as much as he chose me."

Red katselee häntä avoimesti, sormet rennosti lomittain. "And what did you see in him that others didn't?"

"Myself."

Sana jää ilmaan kuin painava muistiinpanolappu.

Redin hymy ei katoa, mutta se on muuttuu. Se ei ole enää vain huvittunut, nuoremman serkkunsa tavat ja ajatukset tietävä tunniste - nyt siinä on tarkkuutta, jonkinlaista sisäistä arviointia jota Jace ei näe usein, mutta jonka hän tunnistaa heti. Katse on sama jolla Red oli kerran punninnut häntä, kun Jace seisoi isänsä työpöydän edessä, silmäkulma verisenä ja uhmakkaasti kaveriaan puolustaen, vaikka tuo arpi oli tullut juurikin kyseisen kaverin puukosta.

"Hmm," Red hymähtää ja hänen äänensä on keveä, mutta siinä viipyy jälkikaiku joka saa Jacen vilkaisemaan nopeasti sivuun. Hän on oppinut jo kauan aikaa sitten, ettei reagointi ole aina tie voittoon. Samalla Jace huomaa vasta nyt miten sujuvasti Red on ohjannut keskustelua - ehkä shakin sijaan he tanssivatkin valssia, jossa toinen ei tajua tanssivansa ennen kuin musiikki on jo puolivälissä kappaletta.

"And Kenneth?" Red kysyy kuin kysyisi säästä. Hän puhuu samalla kun sekoittaa kahviaan, hitaasti, ääneti. "What did our esteemed patriarch say about your little equestrian revolution?"

Jace jähmettyy. Pieni jännitys kulkee hänen selkärankansa läpi ja hän suoristaa asentoaan aivan kuin odottaisi iskua. Red huomaa, tietenkin. Miehen katse viipyy Jacen sormissa, jotka lepäävät nyt pöydällä liikkumattomina, vaikka sormet syyhyäisivät päästä naputtamaan kupin posliinista pintaa rytmissä, joka ei aivan vastaa kahvilan taustamusiikkia. Hän laskee kahvikupin alas ja nojautuu eteenpäin, pienentäen Jacen aikaisemmin tekemää tilaa heidän välillään, ääntään laskematta.

"In fact, that's why I'm here."

Jace ei vastaa, mutta hänen kurkkunsa liikahtaa nielaisemisesta, jonka ääntä kumpikaan ei mainitse. Pahan aavistuksen tunne on hyvinkin sama joka riipi selkäpiihinsä Ranskassa, kun Micah mainitsi Redistä ensimmäisen kerran, ja on pesiytynyt sinne siitä saakka. Jokaisella tapaamiskerralla Red on ollut yhä kärkkäämmin Kennethin puhemies, ainakin siitä lähtien kun Jacen sisko ei ole ollut enää kuvioissa. Sanat eivät tule Jacelle siis yllätyksenä, muttei hän ole voinut olla silti toivomatta, etteikö niitä lausuttaisi ollenkaan.

"Kenneth thinks it's time you start taking things seriously," Red sanoo. Hänen äänensä on niin pehmeä, että se voisi melkein hämätä. "Not just this--" hän tekee pienen, huolettoman eleen ilmaan, kuin pyyhkisi pölyä kisatuloksista, "-- but everything else. Family. Business. The world you were born into."

Jace haluaa naurahtaa, mutta ainut ääni joka häneltä pääsee on pieni, iloton äännähdys. Se on lyhyt, terävä ääni, enemmän vastarefleksi kuin reaktio. Jace nojautuu taas taaksepäin, mutta pitää katseensa edelleen Redissä.

"I already am. Just not the way he wants me to."

Red nyökkää, ihan kuin kyse olisi jostain kouluesitelmästä. "Exactly. And that's the problem."

Jacen katse kapenee. Hänen leukansa kiristyy, mutta ääni pysyy vakaana. "My father is on board as long as I bring in results. And we have been doing just that."

Tähän Red päättää olla vastaamatta. Sen sijaan hän tuijottaa nuorempaa serkkua vakaasti, naamalta helposti luettavissa selkeä vastaus jokaiseen heräävään kysymykseen, eikä Jace voi olla tuntematta oloaan kuin olisi jälleen yhdeksänvuotias, uhmaikäinen ja autuaan naiivi maailman menosta. Paheksuneisuus herättää uinuvaa päätään, mutta Jace osaa pitää sen poissa naamaltaan, nykyään. 

"Is this where you tell me I have no choice?" Hän kysyy äänettömien vastauksien jälkeen.

Red hymyilee nyt leveämmin. Pää liikahtaa pienesti sivulle, hitaana, harkittuna liikkeenä. "Oh, no. You always have a choice. The question is, what are you willing to lose for it?"

Hetken aikaa kahvilan taustamusiikki on ainoa joka tuottaa ääntä. Bassosävel keinuu heidän yläpuolellaan, mutta pöydän ympärillä ilma tuntuu pysähtyneen.

"Your career?" Red ehdottaa kevyesti ja hänen äänessä kehrää uteliaisuus. "Your school? That horse of yours?"

Jace ei vastaa. Kädet ovat livahtaneet syliinsä pöydän katveeseen nyrkkiin, vaikka hänen kasvoillaan ei näy liikahdustakaan.

"Kenneth asked me to take you with me on my next business trip," Red sanoo, nyt täysin vakavana. "To introduce you properly. Let you see how things really work. Nothing permanent, of course, just a look behind the curtain."

Jace ei epäröi. "No."

Red ei edes nytkähdä nopeasta vastauksesta. Hänen hymynsä ei haalistu eikä häviä, mutta siihen ilmestyy uusi sävy - melkein kuin hän olisi tyytyväinen Jacen vastaukseen. "Didn't think so. Still, your father disagrees. And in the long run, you don't really have a say."

Jace ei edes huomaa hengityksensä kiihtyvän, nyt asteen syvempänä ja raskaampana. Hänen katseensa ei enää pelkästään kohtaa Redin omaa, vaan puhtaasti lävistää tämän.

"I'm not getting involved. Not now. Not ever."

Red nojautuu vielä lähemmäs, katse lämpimänä ja ääni kevyenä, ja hymyilee kuin kaikki olisi mennyt juuri suunnitelmien mukaan. "Have you told him that?"